Fiilikset päivä ennen kotiin paluuta

Vaikka tämä viikko onkin tuntunut menevän ihan tuskallisen hitaasti kotiinpaluuta odotellessa, niin koko syksy (16 viikkoa!!) on hujahtanut ohi ihan hetkessä. Sanoisin, että mun fiilikset nyt on aika samanlaiset kuin tänne tultaessa: kotiin meneminen on aivan ihana ajatus, mutten tajua sitä realistisesti. Mulla ei ole (kovin) malttamatonta oloa, mutta eiköhän se kaikki valkene taas lentokoneessa. Nyt kun katson taaksepäin kaikkea, mitä on tapahtunut ja mitä oon tajunnut elämästä yleensäkin, niin tuntuu tosi epärealistiselta. Oon tosiaan lähtenyt tälle matkalle aivan yksin ja rakentanut kaiken täällä itse. Ja nyt on mun mielestä aivan oikea aika lähteä kotiin näkemään rakkaita ja keräämään voimia alkutalven aupparointiin. Jos oisin luovuttanut tämän leikin kesken - sanotaan, että lähtenyt kotiin vaikka puolessa välissä - niin mun tarve lähteä kotiin olisi ollut joku aivan muu. Viikkoja sitten kotiin lähteminen tuntui hyvältä ajatukselta, koska halusin ns. turvaan. Sinne, missä ei tarvinnut tsempata ja kamppailla yksinäisyyden/itsenäisyyden kanssa. Mutta nyt oon selättänyt sen kaiken aivan omin voimin (tietysti kaikkien tärkeiden tuella) ja voin sanoa, että en ole jättänyt leikkiä kesken. Uskon, että kotona käymisestä saan aivan uudenlaiset energiat ja onneksi tätä matkaa on vielä siitä syystä vähän jäljellä. Pian nähdään!

Kingston upon Hull & York

Lähdin lauantaina aamulla aikasin kohti London King's Crossin juna-asemaa, josta mulla lähti juna kohti Hullia. Vietin viikonlopun Millan luona ja vaikkei tehtykään mitään ihmeellisempää, niin oli tosi kivaa vaihtelua käydä jossain muuallakin kuin Lontoossa. Käytiin lauantai-illalla leffassa kattomassa Christmas with Coopers ja myöhemmin katottiin vielä Putous Millalla. Ja syötiin niin epäterveellisesti, että ai että. Sunnuntaina lähettiin käymään Yorkissa ja vaikka sää näytti huonolta lähtiessä, niin tunnin ajamisen jälkeen perillä ei enää satanut. York oli täynnä ihmisiä ja katukuorojen siivittämää joulumieltä. Joulutunnelmasta huolimatta me suunnattiin Jorvikkiin eli opiskelemaan Viikingeistä, jotka aikoinaan asui Yorkissa. Kuljettiin sellaisella "kummitusjunalla" pieni reitti sisäänrakennetussa "viikinkimaassa" ja kuunneltiin samalla selostusta. Mä tykkäsin siitä tosi paljon, vaikka etenkin viikinkienkusta en saanut selvää sanaakaan. Illalla leivottiin tähtitorttuja, juotiin glögiä ja katottiin linnan juhlia ennen kuin mun juna lähti takasin Lontooseen päin. Ei ihme, että viikonlopun jäljiltä on tosi levännyt olo (vaikka yöunetkin olivatkin vaan sen 6h) kun on saanut puhua aikalailla koko viikonlopun suomea ja muutenkin tuntea olonsa kotoisaksi. Ei kuitenkaan, kun viikko enää vaan, niin olenkin jo kotona!!

10 päivää kotiin

Mä en voi ymmärtää, miten nää viikot vierii menemään niin nopeeta vauhtia? Mulla on vähän ristiriitainen olo täällä olemisesta. Oon tosi kiitollinen, että sain koskaan mahdollisuuden kokea tän. En koskaan antaisi pois sitä kaikkea kasvamista ja oppimista, mikä täällä on tapahtunut. Silti tuntuu, etten oo ollut tarpeeksi aktiivinen täällä ollessa - sitä ei auttanut sen faktan tajuaminen, että joulun jälkeen takas tultaessani jäljellä on enää muutama viikko. Pelkään, että täältä lähtiessä nämä kuukaudet tuntuvat enää vain unelta.

Oon yrittänyt tehdä mahdollimman paljon vapaa-ajalla - samalla kuitenkin nauttinut tästä kiireettömästä ja stressittömästä elämästä. Ja siihen osana kuuluu, etten stressaa joidenkin tiettyjen paikkojen näkemisestä. Lontoossa asuminen on mahdollisuus mennä ja kokea paljon asioita, mutta samalla vaarana on jäädä kotiin lojumaan ja tuntea olonsa hyvin yksinäiseksi. Kukaan ei tule patistelemaan ulos.

Mulle tää vuosi on ennen kaikkea antanut paljon perspektiiviä elämään. Mulla ei oo koskaan ollut sellaista oloa, että "haluan pois Suomesta/haluan ulkomaille" - mutta täällä oon sopivasti määrin kiinnostunut matkustelusta, kuitenkin tietäen että haluan elämäni asua Suomessa. Musta on ihanaa nähdä, kuinka samanlaisia ihmiset ympäri maailmaa loppupeleissä ovat ja miten käyttäytyminen eroaa kulttuurista opittujen normien vuoksi. Tunnen nykyään suurempaa yhteenkuuluvuutta koko maailman kanssa. Ja unohtamatta tietenkään englannin kielen kehitystä ja itsevarmuutta kohdata ihmisiä.

Oon muuten törmännyt tositosi usein suomalaisiin täällä ja oonkin ollut ihan vakuuttunut siitä, että universumi yrittää viestiä mulle jotain. Emilia on vaan nauranut Lontoon olevan suosittu turistikaupunki, mutta mä törmään suomalaisiin ihan oikeasti kaikkialla - jopa mun kodin vieressä (just eilen hostisän kanssa puhuttiin, että tämä Lontoon alue on poikkeuksellisen täynnä perienkkulaisia) hyppäsi samalla pysäkillä bussista pois suomalainen perhe sunnuntai-iltana. Oon yli puolille mun törmäämistä suomalaisista aina mennyt höpöttämään jotain, joten odotan innolla Suomeen palaamista ja vielä hieman sosiaalisempaa itseäni kohtaamassa suomalaisia. Heh.

Missäköhän ovat kaikki ne päivät "42 päivää Suomeen" ja "10 päivää Suomeen" välissä?

Kulttuurishokista

Mun blogipostauksista on uskoakseni heijastunut se, ettei elämä täällä ole ollut mitään ruusuilla tanssimista. Toisinaan oon postannut instagramiin/snapchattiin surumielisiä kuvia taikka viestitellyt kavereille, kuinka asiat täällä ei vaan toimi mulle. Oon myös huomannut olevani enemmän sisäänpäinkääntynyt (mikä ei ole ollenkaan mun tapaista) ja tunteellinen. Tunteellinen ihminen mä koen olevani muutenkin, mutta täällä se oli erilaista. Olisiko ollut tokalla vai kolmannella viikolla, kun menin uimahalliin väärään aikaan, niin sekin sai mulle kyyneleet silmiin. Sitä oli jotenkin tosi riippuvainen hyväksynnästä ja tarvitsi paljon niitä onnistumisen kokemuksia. Epäonnistumiset otin todella raskaasti. Tosi pitkään alussa myös ajattelin, että: "Kyllä mä täällä selviän - enää niin ja niin monta päivää kotiin. Voisinhan mä tehdä vaikka mitä, mutta ei vaan kiinnosta." Mulla ei kertakaikkiaan ollut innostusta tai energiaa lähteä ulos tai tehdä yhtään mitään. Sanottakoon, että hyvin usein ulos lähteminen paransi oloa edes vähän, mutta yksin jääminen tiesi itkua, jos suuntasin ajatukset vähääkään kotiin tai yksinäisyyteni päin.

Ehkä noin viikko sitten viestittelin Allianssin kanssa (ja tässä välissä haluan osottaa myös kiitokset kaikkeen tukeen, jonka sieltä päin oon saanut) ja mainitsin tästä olostani. Vastaukseen oli liitettynä tällainen linkki (click). Ja näin mun oloni sai nimen.

Olin jo aiemmin jutellut mun yhden auppari kaverin kanssa, joka vihjasi että mulla saattaisi olla kulttuurishokkia. En kuitenkaan uskonut siihen kunnolla, koska luulin kaiken pahan olon olevan vain koti-ikävää tai muuta sellaista. Vaikka olin mm. Allianssin lähtijäinfossa kuullut, että se esiintyy myös fyysisinä oireina kuten väsymyksenä, niin en osannut yhdistää sitä ollenkaan mun pahaan oloon.

Luin tuon linkin takana olevan tekstin hyvään saumaan, koska olin juuri huomannut olevani paljon energisempi. Yhtäkkiä tajusin, että mähän alan muistuttaa vanhaa minääni ja kalenterikin alko täyttymään enemmän suunnitelmilla - tai ainakin aikomuksilla. Eräs vaihe kuvasi mun tunteeni täydellisesti sanoiksi, ja se meni näin:

"Step 4: Autonomy Stage

This is the first stage in acceptance. I like to think of it as the emergence stage when you start to rise above the clouds and finally begin to feel like yourself again. You start to accept the differences and feel like you can begin to live with them. You feel more confident and better able to cope with any problems that may arise. You no longer feel isolated and instead you're able to look at the world around you and appreciate where you are."

Mut yllätti, kuinka kauan meni ennenkuin pääsin nousemaan sieltä masentuneisuuden kuopasta. Siihen meni tosiaankin noin kaks kuukautta. Toisaalta vaihdoin asustelupaikkaa kolme kertaa kuuden viikon sisällä, ettei ihmekään jos tunteet mylläsivät vähän. Haluan nyt painottaa, että kulttuurishokki esiintyy kaikilla hyvin erilaisena. Mulla ei esimerkiksi ollenkaan ollut tota "honeymoon"- vaihetta. On hyvä tiedostaa, jos kärsii kulttuurishokista - ja vielä tärkeämpää tietää, että se ihan tosiaankin menee ohi. Everything will be allright.

Brighton

Käytiin Emilian ja Tarun kanssa viikko sitten sunnuntaina Brightonissa ja voisin melkeen sanoa, että se oli yksi parhaimmista päivistä mitä mulla on täällä ollut. Sää ei oikeen suosinut meitä - aluksi oli vaan aivan kauhee tuuli etenkin meren rannassa ja myöhemmin alko sataa vielä vettäkin. Käytiin merenrantakadulla syömässä ja oli pakko kokeilla perinteiset Englantilaiset fish and chipsit - ei ollut pahaa, mutta ei siitä mun lemppariruokaakaan tullut. Käytiin myös vähän kävelemässä jäätymässä meren rannalla + tietysti Brighton Pierellä eli huvipuistolaiturilla (useatkaan laitteet ei tosin ollut auki varmaan tuulen takia, mutta porukkaa riitti sen sijaan sisäosassa pelikoneiden äärellä). Laiturilta suunnattiin vaan kauppoja kohti ja eräiden suositusten myötä päädyttiin, sanoisinko, kakkuparatiisiin nimeltä Choccy Woccy Doodah. Jos käytte joskus Brightonissa, niin menkää tuonne! Tuhannet suosittelut. Luultiin tilaavamme teekupposet ja kakkupalaset, mutta sen sijaan saatiin kaksi teekannua ja kakunpalat vastasi melkeen pienikokoisen kakun puolikasta - siis ne palat oli VALTAVAT. Vedettiin siinä sitten hirveet kakkuöverit ja häirittiin muiden asiakkaiden rauhaa varmaan hirveellä hörötyksellä + valitettiin ähkyä vielä junassa matkalla takaisin Lontooseen. Vaikka tolta päiväreissulta matkaan ei lähtenytkään mukaan ähkyn lisäksi, kuin Brighton Rock (eli sellainen karkkitikku - en oo sitä vielä maistanut enkä oikeen edes tiedä mikä se on? Heh.) niin oon aivan suunnattoman ilonen, että tuo reissu tuli kuitenkin tehtyä.

Uskalsin hypätä tuulen mukaan, mutta se heitti mut kauas. Hitaasti ja varmasti mä kipuun nyt takas.

Oon tuskaillu mun uusimman blogipostauksen luonnoksen kanssa nyt useamman päivän ajan, koska tuntuu, etten osaa tiivistää kaikkea sitä mitä on tapahtunut. En mä nyt hurjasti aktiivisempi ole ollut menemisieni kanssa, mutta henkistä liikettä on tapahtunut senkin edestä.

Äsken olin juoksemassa Richmond Parkissa ja meni ihan hyvin, kunnes energiat totaalisesti loppui. 1) Armo. Oon opinnut olemaan armollisempi itselleni ja kolikon kääntöpuolena se on saanut mut puskemaan kovempaa eteenpäin. Oon vähän semmonen kaikki tai ei mitään- tyyppinen ihminen. Esimerkkinä tämä juokseminen: en ole ikinä ollut mikään juoksuihminen, mutta siitä on nyt tullut mulle aikamoinen henkireikä ja oma juttu. Poimin jostain vanhasta fit-lehdestä sellaisen 10 viikon juoksuohjelman (jonka oikeestaan alotin jo kerran kesällä) ja täällä oon jatkanut sitä viikosta 4 tms. eteenpäin. Yhtenä päivänä lenkillä en jaksanut juosta ohjelman mukasesti ja vanhan Emman ajatukset puski jo läpi: "Noniin, ei tästä nyt tuu mitään. Ehkä mä voisin yrittää enemmän sen joogan kanssa tai..." Seuraavalla kerralla päätin kuitenkin lähteä vielä yrittämään ja onnekseni jaksoin juosta täysin ohjelman mukaisesti. Siitä lähtien oon aina ajatellut, että pääasia on ulos lähteminen, jos en jaksa juosta, niin sitten en. Samalla tavalla kävi tänään: juoksin kauas pois, ja jouduin kävelemään takas. Mutta hei - mitä sitten? 2) Muuttuminen. Oon tuskaillut myös sen kanssa "etten ole oma itseni" tai enemmänkin sama ihminen kuin ennen. Ehkä siinä harmitti se, etten ollut yhtä onnellinen. Tietenkin itsestä löytyy uusia puolia, kun heittäytyy johonkin aivan tuntemattomaan ja herää aivan eri maailmaan joka aamu. Pitkään ajattelin, että täytyy jaksaa vaan tän verran enää, kyllä lopussa kiitos seisoo. Mutta nyt mua kiinnostaa enemmän kätellä itseäni ja tutustua uuteen minään. Näin jossain mielikuvissa itseni vetenä, joka kulkee pitkänkin matkan päähän ja ajautuu joskus ehkä takaisin rantaan - kyytiin on todennäkösesti tarttunut kaikenlaista (värikin on saattanut muuttua), mutta perusolemus pysyy samana.

Mulle on myös nyt selkinnyt, mitä haluan opiskella ensi vuonna. On pakko käyttää tätä kliseistä lausetta, koska en tiedä mikä muu kuvaisi paremmin: vastaus löytyy kun sitä vähiten etsit (vai odotat?) Yhtenä päivänä mä vaan tajusin, mitä haluan tehdä. Eli lukea kasvatustieteitä. Siinä on kyllä yksi juttu. Mun oli tarkoitus olla täällä toukokuuhun asti, mutta näillä näkymin palaan Suomeen jo helmikuussa, koska valmennuskurssi järjestetään huhtikuussa ja helmikuussa tuun katsomaan siskoni wanhoja joka tapauksessa. Palaaminen silloin tuntuu nyt aika hyvältä ja oikealta vaihtoehdolta, mutta haluan nähdä mitä fiiliksiä Suomessa käyminen neljän viikon kuluttua mussa herättää.

Rakkautta ja haleja kaikille!

Päiväni au pairina osa 2

Tein edellisen "osan" vähän eri tavalla ja erilaista siinä oli myös eri koti ja perhe. Halusin myös toteuttaa tän kahden päivän ajan, koska tästä näkee kuinka erilaisia jokainen päivä voi olla.

Maanantaina

6:30 Herätyskello soi. En tiedä onko tullut tavaksi vai onko mun sänky vaan liian mukava ja lämmin, mutta painan torkkua.

6:45 Herätyskello soi kolmannen kerran. Nyt on noustava. Toissapäivänä kello olisi ollut tähän aikaan 7:45 ja minä töissä jo 45min. Ei voi väsyttää niin paljoa.

8:37 Kävelen mun 5-vuotiaan hostlapsen kanssa värikkäiden lehtien sekä auringonpaisteen värittämiä katuja käsi kädessä ja jutellaan siitä, kuinka numerot ovat loputtomia. Enkun ja matikan tunti samassa, heh... Ei siis sillä, et mun matikka olisi 5-vuotiaiden tasoa. Eipä.

10:45 Viime viikolla olin vähän laiska pyykkien kanssa. Ensimmäinen kone päälle ja edellisten pestyjen vaatteiden silittäminen alkakoon.

11:55 Nyt on tehtävä jotain ruokaa, vaikka kaikkia vaatteita ei ookaan vielä silitetty.

12:36 Emilia soittaa halloween kaupasta. Juhlitaan halloweenia tänä viikonloppuna eikä me olla vieläkään saatu ostettua asuja. Onneksi ei olla viime tipassa, ei koskaan.

14:02 Huh, nyt on ripustettu märät vaatteet kuivumaan, silitetty loput vaatteet ja pesty tiskit. Uusi koneellinen vaatteita kerkiää just pyöriä, ennenku lähen hakemaan lapsia.

15:24 Pesukone melkein valmis. Soitan vähän pianoa odotellessa. (Tän jälkeen olin jo ihan varma, että pesukoneen ovi oli jumissa, mutta sain kun sainkin sen auki.)

15:57 Just ajoissa hakemassa lapsia. Matkalla kettu keponen juoksi mun edellä.

17:24 Nyt vasta kotona. Kävely on todella hidasta lasten kanssa...

19:44 Lapset sängyssä ja mä suunnittelen juoksemaan lähtemistä.

20:19 Nyt ulkona.

21:08 Banaania ja leipää nassuun. Jostain oon lukenut, että kunto ei nouse, jossei kahen tunnin sisällä kuntoilusta syö jotain.

22:16 Nyt on suihkun raikkaana selailtu mystoryt (pakollinen) ja uni alkaa painaa silmää sen verran, että taidan lähteä unten maille.

Tiistaina

6:30 Ei tarvinnut torkuttaa. Huomaa, että edellisen päivän ulkona oleminen vaikuttaa hyviin yöuniin.

10:43 Lapset saatettu omiin juttuihinsa ja mä hyppäsin bussiin kohti Kingstonia.

11:24 Tultiin Emilian kanssa halloween kauppaan ja oon just sovituskopissa kissapuku päällä. Suomessa ei kuitenkaan yleensä halloweenia juhlita, niin £30 saattaa olla hiukan liikaa. Vaikka tämä puku kiva onkin. Niin ja kokeilen myös paria muuta (ei niin potentiaalista) asua.

12:23 Päästiin vasta nyt ulos kaupasta, kun oli vähän vaikeuksia päättämisen kanssa. Ostin semmoset korkeat sukat ja aika creepyn naaman maalaus jutun (mul oli muute aivan todella paljon ongelmia sanoa maalata naama - halusin koko ajan sanoa naamata maala, enkä ees huomannu jos sanoin väärin XD)

13:10 Lähettiin Vakamama ravintolan ovista ulos. Oli muute vähä liian tulista ruokaa mulle ja nyt on aivan hirvee herkkuhimo.

13:53 Ostin Ariane Granden hajuveden... Mulla ei oo yhtään hajuvettä täällä mukana ja oon miettiny jonkun aikaa, että sellasen haluisin ostaa. Vaikka kotona Suomessa onkin useampi....

14:17 What the heck! Käytiin just Heal's sisustuskaupassa ja löydettiin yksi hylly täynnä marimekon tavaraa... Tätä hämmenyksen määrää!

14:48 Tultiin tälläselle ihanalle syksyselle nurmialueelle ottamaan kuvia.

18:24 Lapsille videot pyörii hetkeksi ennen nukkumaan menoa.

19:38 Satuhetki takana ja lapset nukkumassa. Laitoin vielä omat pyykit pesukoneeseen pyöriin, kun on niidenkin pesemisestä aikaa... Nyt pitäisi vaan sinnitellä kaksi tuntia hereillä, ettei märät pyykit homehdu pesukoneeseen yöllä.

22:20 Suihkussa käyty, pyykit ripustettu ja nyt oon aivan valmis nukkumaan. Jos nukahtaisin (not gonna happen) puolelta niin saisin nukkua kaheksan tuntia... (Tekeekö kukaan muu tällasta laskemista?) ~ Huomio aamulta: saattoi sittenkin tapahtua, nimittäin katoin kelloa viimeisen kerran 20:24 ja nukahdin kyllä aivan samantien.

Mitä mulle kuuluu?

Huomenna mulla tulee täyteen kaksi kuukautta Englannissa. Sunnuntaina se tarkoittaa yhdeksää viikkoa kokonaisuudessaan. Kolme viikkoa jokaisessa kolmessa eri paikassa. Ensi viikolla oon ollut täällä perheessä kauiten näistä kolmesta eri paikasta. Ja aika on mennyt kyllä ihan siivillä. Mulla on ollut koko ajan jotain mitä odottaa ja musta tuntuu, että se on ollut avainsana.

Kivointa viime aikoina on ollut ehdotomasti, kun Elisa tuli käymään täällä Suomesta ja nähtiin useammankin kerran. Lauantaina käytiin kattoo Mamma Mia! Oli muuten 30 sekunnista kiinni, että oltais missattu se, nimittäin Elisalla oli vaikeuksia löytää oikeeta metroa toisessa päässä. Musikaali oli kyllä ihan huippu eikä ollut mitään vaikeuksia ymmärtämisessäkään. :-) Voin suositella kaikille! Maanantaina käytiin myös Thorpe Parkissa, mikä on noin 30min junamatkan päässä Lontoosta ja sitäkin voin ihan samalla tavalla suositella. Saatiin kerta toisensa jälkeen ihmetellä kuinka mukavia ihmisiä täällä voi olla. Esimerkiksi, kun oltiin menossa yhteen laitteeseen Thorpe Parkissa ja toinen työntekijä laittoi niitä turvajuttuja kiinni, ja toinen oli siellä kopperossa, niin se kopperossa oleva piti myyntipuhetta "Hän tykkää romanttisista kävelyistä, tuo kukkia työpaikalle. Ja on muute 19v" sille toiselle työntekijälle. :D

Kotona menee ihan kivasti. Lapset on sen verran pieniä, että ne ei oikee halua hyväksyä niiden au pairin vaihtumista ja sen takia testaa mua ihan huolella sekä haluaa tehdä jonkunsortin pointin vanhemmilleen. Nyt on jo helpottunut tosi paljon ensimmäiseen viikkoon verrattuna, kun kaikki alkaa tottumaan toisiinsa. Mutta osaa ne olla tosi sulosiakin.

Kielikouluakin oon käynyt nyt muutaman viikon ajan. Täytyy sanoo, että mua jännittää ihan todella paljon helmikuussa häämöttävät kokeet. Nimittäin ne harjoitukset mitä ollaan tehty, ei ole mistään helpoimmasta päästä, ja yhteen opettaja huikkaskin: "Mä varoitan jo tässä vaiheessa, että tätä helpommaksi nää ei voi mennä."

Ihan kivasti on siis mennyt, mutta en silti koe eläväni mitään "best time of my life" tällä hetkellä. On mulla kavereita, mutta ei oikeestaan mitään kaveripiiriä tai paikkaa mihin aina palata. En myöskään jaksaisi näin hyvin, ellen tietäisi että oon tasan puolessa välissä nyt sitä, kun tulin Englantiin ja sitä, kun tuun käymään Suomessa jouluna (!!)

Kurssi on muuttunut

Jos vielä kerran saan kertoa, niin kärsin ensimmäiset kolme viikkoa ekassa perheessä loputtomasta epätoivosta ja toivoin ajan vaan kuluvan nopeasti. Odotin sitä, että pääsen takaisin Suomeen (mikä kuulostaa näin jälkeenpäin ajateltuna järjettömältä.) Seuraavat kolme viikkoa hujahti ihan hetkessä - toki ajatukset olivat kiinni uuden perheen löytämisessä, mutta nautin tosi paljon mun ajasta tämän ihanan eläkeläispariskunnan luona (josta olen heille ikuisesti kiitollinen). Nyt olen viettänyt kolme päivää uudessa perheessä ja olen enemmän täynnä elämänintoa, kuin vielä kertaakaan täällä kuuden viikon aikana.

Voi toki olla, että olisin täälläkin perheessä ihan samalla tavalla käynyt läpi ne alkutuntemukset, jotka kävin läpi muualla. Mutta oon oppinut, että tosi moni asia on ihan totta sun omasta asenteesta kiinni. Kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta siihen liittyy aika paljon asioita, kun sen oikeasti tajuaa. Mitä itse oon tajunnut au pairina on, että asun täällä talossa yhtenä aikuisena. Oon yhtälailla vastuussa, että kaikilla on mukavaa. Mua ei oteta taloon asumaan yhdeksi lapseksi, niin että mulle tarjotaan ihana kokemus lautasella. Mun pitää tehdä se itse. Oppia ja kokea asioita.

Nyt, kun oon enemmän selvillä vesillä mun roolista ja mitä haluan tältä vuodelta, niin mulla on paljon enemmän energiaa suunnitella ja tehdä mun omia juttuja. Yhden aupparikaverin salikortin myötä kiinnostaisi tosi paljon itsekin hankkia salikortti (mikä ei edes ole niin kallis täällä), mennä tekemään jotain kurssia läheiseen opistoon (jos vaan rahat riittää), ja ihan vaan tavata muita au paireja ja suunnitella kaikkea kivaa. Enkä malta oottaa, kun Elisa tulee Suomesta käymään täällä (!!) mennään mm. kattoo Mamma Mia! musikaalia!

Niin ja tosiaan. Mun perhe osti mulle "tervetuliaislahjaksi" lahjakortit thaihierontaan sekä mani- ja pedikyyriin.. En odottanut todellakaan saavani mitään, mutta kelpaa! Hyvin siis menee ja perhe on muutenkin ihana. Ilman lahjojakin.

Valoa tunnelin päässä

BELOW THE TEXT IS SAME IN ENGLISH SHORTLY BECAUSE I KNOW THAT THERE MIGHT BE SOME READERS FROM DIFFERENT LANGUAGES :-) Oon ollut Englannissa nyt tasan kuukauden päivät, enkä olisi kuukausi sitten uskonut, kuinka opettavainen alku mulla tulee olemaan. Kuinka paljon on tapahtunut, kun on tuntunut ettei tapahdu mitään. Ja kuinka paljon oon oppinut elämästä ja itsestäni - niin kliseiseltä, kun se kuulostaakin. Ensin se tärkein. Mulla on uusi hostperhe! Kenties kohtaloa, että asia varmistui tasan kuukausi mun saapumispäivän jälkeen? Kävin heillä kylässä lauantaina ja tiesin kyllä heti, että perhe on juuri sellainen, missä varmasti tulisin viihtymään. Muutan siis Lontooseen ensi viikolla, iiks. En tosin keskustaan, enkä sen enempää uskalla perheestä paljastaa heidän omasta toivomuksestaan. Mutta sellainen ihana englantilainen rivitalo tulee olemaan mun koti seuraavat kuukaudet. En voi uskoa, että vietin mun edellisessä hostperheessä vain kolme viikkoa. Onhan se toisaalta pitkä aika, mutta toisaalta todella lyhyt - erityisen pitkältä se siis tuntui onnettomana. Mutta, kuinka onnekas oonkaan, että se tapahtui. Kuinka paljon viisaampii oon nyt, kun voin katsoa taaksepäin ja todeta mikä meni vikaan. Tullessani tänne mulla oli ehkä hiukan jäljellä vielä kilttityttö- syndroomaa, vaikka niin uskoinkin siitä kasvaneeni ulos lukion lopulla. "Joo, ei haittaa. Joo, käy. Voin mä hoitaa sen. Ei tässä mitään!" Mulla ei ollut omaa elämää juuri ollenkaan ja olihan se raskasta! Oon tajunnut, että jotta voin tehdä ihmiset mun ympärillä onnellisiksi, on mun tehtävä omia juttuja - olla onnellinen. Viime viikolla aloitin kielikoulun, vaikka luulin että joudun siitä luopumaan perheenvaihdon takia. Oli niin kivaa ja ihana opettaja, että päätin jatkaa siellä käymistä! Niillä perusteilla jatkoin sitten perheen etsimistä. Ja etsimisprosessin aikana tuli muutamaan kertaan todettua, että "busy au pair is happy au pair" - näillä siis eteenpäin.

Nyt oon alkanut etsimään vähän potentiaalista tanssipaikkaa ja harkinnut jopa hakevani jotain osa-aikatyötä. Tietysti aloitan eka uudessa perheessä ja katson, mihin jaksaminen riittää, mutta nyt jotain actionia tähän elämään, kiitos. Oon myös miettinyt ihan hirveesti tylsyyttä ja sen kanssa elämistä, mutta toistaiseksi mun käsitys ei riitä käsittelemään sitä. Ehkä joskus myöhemmin.

Mutta ehkä koko jutun pointti nyt vaan on, että oon onnellinen. Haluan alkaa elää mun elämää, ajatella asioita, oppia. Haluun palata Suomeen ihanien tarinoiden kanssa. Olla minä.

P.S Kertokaa kaikki au pairit, joilla on päivät vapaina. Mitä te teette?!

And same in english - my beginning in England has been quite a long and instructive journey. I left my first host family because I felt so unhappy out there but as a much wiser human being I found a new family from London! I have learnt so much about life and myself. I understand now that I need to keep doing my own things to be happy to make people around me happy. I have started to plan how to fill up my days and I can't wait to start my life in London doing, learning and thinking - being me.

Isoja muutoksia edessä

Mä lähdin mun perheestä tänään.

Mulla on ollut kaikki kolme viikkoa tosi onneton olo täällä ja vähän sellanen, että koska näkyy valoa tunnelin päässä. Sen ei olisi pitänyt olla niin ja tiesin, että jos jatkan vuoden tuota linjaa, niin se ei tule olemaan mun elämäni paras kokemus. Löysin itseni monesti ajattelevan, että jossain vaiheessa elän ihanaa au pair elämää - jossain muualla. Perhe ei tuntunut olevan mitenkään erityisen kiinnostunut musta ihmisenä. Tuntui vähän, että he olisivat halunneet sinne jonkun täydellisen lastenhoitajan sädehtimään eivätkä kestäneet että mulla oli koti-ikävä enkä osannut hoitaa kaikkia juttuja heti täydellisesti.

Keskiviikkona lounastin mun hostäidin kanssa ja hän sanoi, että mun pitää tehdä viikonlopun aikana päätös siitä, että haluanko jatkaa tuossa perheessä vai en. Mulla tuli jo siinä vaiheessa vähän sellainen olo, että he turputtavat mulle lähtöä (koska en ollut sanonut mitään lähtemisestä ennen sitä). Lähetin mun järjestölle sitten perjantaina sähköpostia, kerroin mikä tilanne on ja että harkitsen perheen vaihtamista. Lauantaiaamuna mun hostvanhemmat halusivat jutella ja savoivat, että ehkä parempi että lähden kotiin. Kertoivat myös järjestön soittaneen heille ja kysyivät, että koskas mä ajattelin heille kertoa tästä. Mä en tiedä, mitä mun järjestö oli heille sanonut, mutta kerroin etten ollut vielä tehnyt mun lopullista päätöstä ja ajattelin kyllä etsiä uuden perheen mieluummin kun lähteä Suomeen. He sanoivat, että mun pitäis lähteä "as soon as possible". Olin loukkaantunut siitä, että he eivät halunneet keskustella asiasta mun kanssa ja periaatteessa heittivät mut pihalle. 

Sitten alkoikin mun maailma täyttyä ihanista ihmisistä. En halunnut lähteä Suomeen, koska halusin löytää uuden perheen ja ajattelin, että olisi helpompi luovuttaa jos lähden käymään Suomessa. Erään ystäväni kautta sain tämän ihanan eläkeikäisen pariskunnan yhteystiedot ja he majoittivat mut ilomielin siksi aikaa, kunnes löydän uuden perheen. Saavuin tänne siis tänään aamulla ja oon jotenkin todella helpottunut ja kiitollinen kaikesta avusta, mitä oon ihmisiltä saanut. <3

Koska mun yhteystoimisto on kiinni viikonloppuisin, niin toivottavasti mulla alkaa tehokas perheenetsintä heti huomen aamulla. Sitä ennen aion kuitenkin nauttia englantilaisen illallisen, koska tämä mun tämänhetkinen hostäiti (jos niin voin sanoa) haluaa tänään sellaisen valmistaa. Olen onnellinen.

Päiväni au pairina

Herätyskello soi kello seitsemältä. Väsyttää. Vaikka niin vannoin itselleni meneväni aikaisin nukkumaan, niin skypekeskustelu kaverin kanssa venähti parin tunnin mittaiseksi liian myöhään illalla. Noh, ei voi mitään. Vedän vaatteet niskaan, pesen hampaat ja valmistaudun laahustamaan alakertaan syömään aamupalaa. Jätän pimennysverhot vielä alas, jos vaikka menisi vielä hetkeksi unille aamurutiinien jälkeen. Syön aamupalaa ja toivon, ettei kukaan tarjoa mitään tärkeätä informatiota tähän aikaan aamusta, en jaksa vaivata aivojani. Juon kupin kahvia ja aloitan työpäiväni kello 7:40 kevyillä kotitöillä. Kello kahdeksalta lähden ajamaan lapsia kouluun. "You're doing very well." Eilen juttu oli eri. Tulen takaisin kotiin ja ripustan vielä pyykit kuivumaan. Sitten alkaa muutaman tunnin lepo, mutta ei mua enää väsytäkään. Nostan pimennysverhot ylös ja suunnittelen mitä söisin päivällä. Suunnittelen oikeastaan saman tien miten täyttää yleensäkin päiviäni. Tiistaisin ja perjantaisin aion mennä salille ja uimaan, keskiviikkoisin on kielikoulu. Yritän haalia itselleni tekemistä, mutta päädyn kirjoittamaan "lukujärjestykseeni" ajat myös ruokailuille. Kolmen vuoden tukkaputkellajuoksemassajokapaikkaan- elämäntyyli ei oo vielä unohtunut. Tylsää.  Onneksi olen tavannut muitakin au paireja, joiden kanssa ehtii nähdä päivällä kahvin merkeissä. Kello kolme tsemppaan itseni virkistymään ja lähden hakemaan lapsia koulusta. He ovat väsyneitä. Liian pitkiä _koulupäiviä_ niin nuorille lapsille. Koulujen pihoilla on ruuhkaa, koska jokainen lapsi tuodaan ja haetaan koulusta omalla autolla. Autot saa parkkeerata mihin tahansa tien reunaan. Mutkan takaa tulee toinen auto vastaan. Tiet on kapeita. Oh-oh. Kotona iltatunnit hujahtaa hetkessä. Leikitään vähän, sitten syödään. Tehdään kotiläksyt, mutta ennen sitä vähän tapellaan niistä. Läksyjen jälkeen leikitään vielä vähän aikaa ulkona ja sitten siivotaan leikkihuone. Tänään leikit loppuu aikaisemmin, koska eilen siivoaminen oli niin vaikeeta. Juostaan kilpaa yläkertaan ja jokainen menee vuorollaan kylpyyn. Rauhallisen satuhetken jälkeen tajuan, kuinka väsynyt olinkaan. Syön vielä ruokaa, edellisestä ruoasta onkin jo seitsemän tuntia. Aikuiset ei syö samaan aikaan lasten kanssa. Vaihdan muutaman sanan hostvanhempien kanssa, toivotan hyvät yöt ja raahaudun yläkertaan. Unohdun vielä hetkeksi selaamaan puhelinta ja luen vähän kirjaa. Pakko alkaa nukkumaan. Tänään on keskiviikko. Vielä kaksi päivää viikonloppuun.

Kohta kaikki alkaa rullaamaan

Täällä on satanut joka ikisenä (paitsi yhtenä) päivänä niin kauan kun oon täällä ollut. Yleensä aurinko pilkistää aina jossain vaiheessa päivää. Oltiin Lontoossa viikko sitten tommosella kaksikerroksisella sightseeing ajelulla ja jouduttiin vaihtaa paikkaa sateen suojaan pari kertaa. Tosta kuvasta on varmaan vaikee hahmottaa, mutta siinä satoi kaatamalla samaan aikaan, kun aurinko paistoi.

Käytiin Notting Hill Carnivaleilla ja sen jälkeen seikkailtiin metrolla Canden Towniin (?) ja yhellä kadulla kaikkien talojen julkisivuilla oli jotain erikoista. Oli tosi värikäs ja kiva päivä! Vaikka kävelinkin kumisaappaat jalassa 17km... Illalla jalat huusi hoosiannaa.

Juhlittiin myös vähän synttäreitä tän viikon alussa. :-)

Kohta takana on kaksi viikkoa Englannissa ja matka on ollut kyllä yhtä tunteiden vuoristorataa. Mä haluaisin kirjoittaa postauksia aina jostain tietystä aiheesta (koska sitä olisi helpompaa lukea), mutta koska täällä on tapahtunut sitä sun tätä, joudun harmikseni kirjoittamaan tällaisen sekamelskan.

Mä en ollut koskaan kuullut, että alku olisi hankalin (ainoastaan alkuhuumasta), joten pelästyin vähän mun pahaa oloa heti ekoina päivinä. Olin myös ehkä vähän shokissa tullessani tänne, koska en missään vaiheessa oikeasti tiedostanut lähteväni. Nyt oon kuitenkin helpottunut, koska oon jakanut samanlaisia tuntemuksia muidenkin kanssa. Vaikeinta on ollut: yksin oleminen, itseensä pettyminen jos ymmärtää jotain väärin tai on unohtanut tehdä jotain tms. (oon itse kokenut sen niin, että pitäisi olla tosi reipas koko ajan) ja rutiinien puuttuminen.

Tällä viikolla ollaan onneksi jo osittain siirrytty arjen rutiineihin koulujen alkamisen vuoksi. Hostäiti on kirjoittanut mulle hyvin selkeät ohjeet, että mitä tapahtuu ja milloin ja se on ollut musta hyvä. Hän on myös jaksanut kysellä vointiani ja eilen itkin ekat itkut hänelle, kun puhuttiin koti-ikävästä sun muusta. Hän sanoi, että on tosi raskasta muuttaa omilleen saati sitten ulkomaille (on asunut itsekin ulkomailla) ja mä tein molemmat samaan aikaan. Sillon hanat aukes. :D Onneksi mulla menee hyvin perheen kanssa. Mä tykkään lapsista tosi paljon ja nekin ilmeisesti musta, kerran olivat yhtenä iltana tapelleet siitä, että kuka tykkää musta eniten. :3

Oon nähnyt melkein joka yö toinen toistaan kummallisempia unia. Yleensä ne sijoittuu jotenkin kotiin/kotikaupunkiin, tai lähtemiseen, hyvästelemiseen tms. Huomaan, että mun aivot työstää koko ajan tätä kokemusta. Samaan aikaan tajuun kyllä, että oon täällä, mutta samaan aikaan saattaa tulla jotain ihan älyttömiä ajatuksia esim. en pääse käymään koticittarissa tosta noin vaan.

Ollaan myös saatu hoidettua aika hyvin kaikki käytännön asiat, joten odotan oikeesti innolla arkea ja "ihan tavallista elämää". Just tänään sain läheisen kuntosali/uimahalli kortinkin. Keskiviikkona kävin Brooklandin collegella ns. kielianalyysissä, jonka perusteella mut laitettiin tietylle kurssille. Teen CAE kurssin (Brooklandin kotisivuilta:

Advanced Certificate (CAE)

The advanced certificate course is suitable for you if you have completed the First Certificate but would like to further develop your English skills.) Olin kiinnostunut pääsemään, vaan jonkunlaisille enkun tunneille ja saamaan siitä jonkunmoisen todistuksen, mutta opettajien mukaan tämä kurssi on enemmän "valmisteleva koetta varten" ja tämä todistus hyvin arvostettu. Noh, kelpaa! Yksi opettaja sano, kun menin sinne: "Ooo ootko Suomesta! Me tykätään suomalaisita opiskelijoista, ne on hyviä." Sitten, kun olin tehnyt jotain tehtäviä hyvin tuloksin, niin hän tuli takasin mun luokse sanoen: "I knew you were brilliant."

Vasta alle viikko

En voi uskoo, että oon ollut täällä vasta alle viikon. Jotenkin samaan aikaan kaikki tuntuu vielä niin epätodelliselta, mutta samaan aikaan tuntuu, kuin oisin ollut täällä ikuisuuden. Edellisestä postauksesta saattoi saada sellaisen kuvan, että en viihdy täällä ollenkaan. Alku oli kyllä kieltämättä hankala. Musta tuntuu, että olin saapumispäivänä vaan liian väsynyt. Voi olla, että ihmiset täällä tajusivat sen eivätkä halunneet rasittaa mua kaikella uudella ja sitten koin sen niin, että musta ei olla kiinnostuneita. Olisiko ollut juuri kolmantena päivänä, kun hostäiti sanoi muutamaan otteeseen, että näytän paljon onnellisemmalta ja sen jälkeen kaikki päivät ovat olleet hyviä.

Tähän väliin on pakko kirjoittaa, kuinka hellyyttävä mun hostäiti on. Juuri äsken hän tuli huoneeseeni kartan kanssa, jonka oli tulostanut googlesta ja piirtänyt siihen hyviä lenkkireittejä ja ympyröinyt kauniita paikkoja. Hän sanoo mulle koko ajan, että mun pitää kertoa jos ikävöin kotia tai tunnen oloni yksinäiseksi tai ihan mitä vaan, ja keksitään tehdä asialle jotain. Ja että saan tehdä ihan mitä vaan haluun ja hengailla niiden kanssa koska vaan, jos haluun.

Tän viikon aikana ollaan hoidettu mulle jo UK pankkikortti, puhelinnumero ja tilasin netistä travelcardin (luulin, että se toimii matkalippuna, mutta ilmeisesti se onkin vaan ns. nuorisokortti, jolla saan alennusta). Hengailin ekat päivät aika paljon mun perheen kanssa, mutta nyt oon myös ollut jonkun verran itsekseni. Mä tykkään mun perheestä tosi paljon, mutta kyllä ne omat hetketkin on tosi tärkeitä. Mulla on tosi hyvä fiilis tästä jutusta.

Mulla on ollut tällä viikolla neljä ajotuntia ja mun ajo-ope oli aivan symppis, sellainen ehkä n. 60v hyvin Englantilainen rouva. Alku oli tosi hankala ja mun kaikki huomio keskitty aluksi siihen, että pysyn vasemmalla puolella tietä. Sitten se koko ajan vaan helpottui ja helpottui ja nyt tuntuu hassulta ees ajatella, että menisin ajamaan oikealle puolelle tietä. Ajotunneilla kävi ilmi aika paljon asioita, mitkä on opetettu Suomessa eri tavalla tai jotain mitä oon oppinut Suomessa ja täällä niihin ei kiinnitetä ollenkaan huomiota. Esimerkiksi aina pysähtyessä tulee laittaa käsijarru päälle ja ottaa kytkintuntuma ja painaa kaasua vähän valmiiksi ja kun lähdetään liikkeelle, vapauttaa vain käsijarru. Täällä on tosi mutkittelevia ja kapeita teitä, mikä oli melko jännittävää aluksi. Niillä teillä pitää aina painaa kaasua, mitä enemmän tie avautuu ja jarruttaa, kun näkee vähemmän ("jottei takana olevat hermostu"). Suomessa on opetettu pitämään melko sama nopeus koko ajan päällä, koska se kuluttaa vähemmän bensaa. P.s täällä on ihan _tosi_ paljon liikenneympyröitä, etenkin sellaisia missä on kaksi kaistaa...

Huomenna mennään yhden toisen suomalaisen au pairin kanssa Lontooseen!! Whii, mun eka kerta Lontoossa ikinä. :-)

Ensimmäiset päivät

"Makoilen uuden mielettömän huoneeni (lue: yksiöni) sängyllä ja mietin, että mitä mä nyt kirjoitan näistä ensimmäisistä päivistä. Ei sillä, että mulla ei olisi mitään sanottavaa. Voisin kirjoittaa blaablaablaa on niin ihanaa ja elämäni paras päätös, mutta se johtaisi vain blogini valhekierteeseen.

Kaikki on mennyt kyllä hyvin. Lennot meni ongelmitta, löysin kun löysinkin taksikuskin Lontoon lentokentältä ja noin puolen tunnin ajomatkan päästä upean (ah, niin Englantilaisen) asuinalueen ja pian taksikuski sanoikin: "Yeah, that's your house." Mun hostäiti tuli ulos vastaan halauksien kera ja auttoi mun matkalaukut sisälle. Mun ilme oli todennäkösesti näkemisen arvoinen, kun astuin sisään taloon. Wooooow. Osasin kyllä varautuakin johonkin vähän hienompaan asumukseen kaiken aiemman informaation perusteella, mutta talo löi mut ällikällä. Niin hieno se on.

Kerroin mun hostäidille (käytän nimeä hostäiti, koska en halua mainita hänen oikeeta nimeä täällä blogissa), että kirjoitan blogia ja halusin kysyä häneltä ensin kuinka paljon on soveliasta kirjoittaa heistä tai talosta tai mistään muustakaan. Siksi en ole puhunut heistä vielä mitään blogin puolella. Keskustelun perusteella blogi tulee todennäköisesti olemaan enemmän mua, mutta ymmärrän sen kyllä. Teen vain sellaisia mainintoja, joista ei voisi tajuta kenestä puhutaan."

Kirjoitin ylläolevan tekstin eilen illalla ja tässä kohdassa seurasi jatkoa siitä, mikä kaikki on ollut vaikeaa. Tulin toisiin aatoksiin siinä haluanko julkaista tekstin. Tänään onkin todella hyvä päivä, joten nyt ymmärrän todella mistä kaikki vaihtarit ja au pairit puhuvat sanoessaan "huono päivä on super huono ja hyvä päivä super hyvä". Teksti loppui seuraavasti:

"Lapset kyllä tykkää musta ja samoin hostmummo huomattuaan, että lapset viihtyvät mun seurassa. Tyttö sai itkukohtauksen eilen illalla, kun en lukenut satua hänelle (äiti sanoi, että annetaan Emman levätä) ja lapsilla on kauhea tappelu päällä, että kuka saa istua mun vieressä tai pitää mua kädestä kiinni.

Oon myös saanut paljon kehumisia mun englannin puhumisesta. Taksikuski kysyi heti, että missä olen oppinut puhumaan englantia ja pärjään varmasti hyvin. Samoin sitä ovat kehuneet hostisä ja -mummo. Tänään, kun käytiin pankissa hostäidin kanssa ja hän hoiti asioitani työntekijän kanssa, yhtäkkiä työntekijä kysyi hostäidiltä: "Miten teijän au pair puhuu englantia?" Tuli vähän tyhmä olo, kun hostäiti vastasi: "Great" ja työntekijä jatko asioiden hoitamista mun suuntaan... Musta kuitenkin tuntuu, että ihmiset täällä käsittävät mun englannin puhumisen paremmin, kuin minä itse. On välillä tosi hankalaa koittaa sanoa mitään, jos kaikki pölisevät ympärillä tai olen ollut omissa ajatuksissani.

Huomenna on kuitenkin vasta päivä kolme ja mulle ollaan mukavia, ja mikä tärkeintä mulla on kivaa lasten kanssa, joten eiköhän tämä arki ala tästä rullaamaan. Hostäitikin sanoi, että kaksi ensimmäistä viikkoa on varmaan raskaimmat ja menevät hitaimmin, koska kaikki on vielä uutta eikä ole mitään rutiinia."

Matkalla

Istun parhaillaan Tukholman lentokentällä ja pian menen lentolippujen tarkastuksen kautta lentokoneeseen, joka suuntaa kohti Lontoota. Oon koko (ihanan) viikon kertonut kaikille, kuinka en voi käsittää asiaa ja todellisuus todennäköisesti iskee vasta lentokentällä. Mutta ei ole pahemmin iskenyt. Toki perhettä ja kavereita hyvästellessä tuli vähän tippa linssiin, mutta järkyttävää jännitysaaltoa tai pakokauhua ei ole tullut. Oon vaan super innoissani. Ehkä mulla ei siis ole mitään "tajuttavaa", vaan suhtaudun tähän vähän kepeämmin. Vaikeat tunteet saattaa tulla vastaan siinä vaiheessa, kun tajuan etten olekaan tavallisella lomamatkalla, vaan Englannissa vielä kuukauden, kahden kuukauden ja viidenkin kuukauden päästä. Mutta odotan innolla tulevaa enkä voi uskoa, että näen todella mun hostperheen tänään. :-)

Läksiäiset

Eilen vietettiin mun läksiäisiä kavereiden kanssa. Vuokrasin Helsingin Malmilta tuollasen sauna2 tilan, joka maksoi n. 300e - vieraita tuli kuitenkin sen verran, että "henkilöhinta" oli n. 6e. :-) Mentiin Johannan kanssa järjestelemään paikkoja etukäteen ja napsin vähän kuvia tuosta juhlapaikasta. Saattaa näyttää kuvissa melko ahtaalta paikalta isolle juhlaporukalle, mutta ei se kovin ahdas ollut! Porukkaa lappasi sisään ja ulos vähän eri tahtiin ja joku porukka oli koko ajan saunomassa. Ilta oli kyllä kaikin puolin onnistunut, kiitos siitä kaikille osallistujille!

Mä en ehkä vielä eilen juhlahumussa pystynyt käsittämään sitä, että sanoin oikeasti heipat suurimmalle osalle niistä ihmisistä. Enkä mä käsitä sitä vieläkään. Mutta ehkä parempi niin, ettei hilpeästä illasta olisi tullut pelkkää itkuskelua. Oli niin ihanaa, että ihmiset muistivat mun lähtemistä pienillä lahjoilla, vaikka en todellakaan olisi mitään lahjoja tarvinnut. Tärkeintä oli, että sain nähdä kaikki vielä ennen lähtöä! Sain Elisalta aivan ihanan vihkon, joka oli täynnä meidän kuvia ja ihania juttuja. Viimesellä sivulla allaoleva. :3 Oon varma, että tuo vihko tulee olemaan henkireikä koti-ikävän iskiessä.

Sauna kakkoselta mentiin jatkamaan iltaa vielä hetkeksi "paikalliseen" pubiin, joka oli aika tyhjä (noh, keskiviikko yö) ja kaikki seura mitä siellä meidän lisäksi oli, oli melko lailla meitä puolet vanhempaa. Osa meistä lauleskeli vähän karaokea ja osa (mm. minä) pelaili biljardia. Se ei luonnistunut sitten ollenkaan, mutta sainpahan ainakin muistoksi haavan sormeen. Älkää kysykö, miten onnistuin! Mutta hauskaa oli, se on pääasia.

"Meneeks tää sun blogiin?" "Joo!"

2 kokonaista päivää lähtöön. 2.

Kaverit

Yksi syy mikä vaikutti mun päätökseen lähteä au pairiksi oli se, että rupesin harmittelemaan etten ollut lähtenyt vaihto-oppilaaksi silloin, kun siihen oli mahdollisuus. En siis halunnut missata toista kertaa mahdollisuutta. Nyt, kun oon miettinyt miksi en lähtenyt, niin yksi syy siihen oli varmaan etten halunnut jäädä "luokkaa" jälkeen, enkä halunnut joutua uuteen ryhmään, kun olin juuri tutustunut kaikkiin ihaniin uusiin koulukavereihin. Vaikka toisaalta kyllähän sitä aina tutustuu uusiin kavereihin, mutta en halunnut ns. jäädä jälkeen tai pudota porukoista.

En voi tietää ajattelisinko edelleen noin, jos samat piirit jatkuisi pyörimistään ja olisin yksittäistapaus, joka siitä irroitautuisi. Todennäköisesti. Oon kuitenkin oivaltanut asioita. Ehkä tää lukion päättyminen on ollut otollinen ajankohta tavallaan uuden sivun avaamiselle kera aikuistuneemman mielen. Mutta niin, siihen mitä olen oivaltanut...

Piirit vaihtuu. Kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä. Oon kuitenkin tajunnut, että oon elänyt mun jokaisen aikaisemman "siirtymäkohdan" siinä uskossa, ettei melkein mikään tulisi muuttumaan. Kuvittelin, että ala-aste kaverit olisivat kavereita vielä yläasteella. Vaan suurin osapa karsiutui pois. Kuvittelin, että yläaste kaverit olisivat kavereita vielä lukiossa. Vain pieni osa jäi. Mä en voi enää kuvitella, että kaikki mun lukiokaverit säilyisi mun elämässä - etenkään kun välimatkaa tulee olemaan näinkin paljon.

On toisaalta ollut aika helpottavaa tajuta se. Mä en voi pitää ikuisesti kiinni jokaisesta ihmisestä, jotka mun ympärillä ovat. Oon oppinut ajattelemaan, että jos se tuottaa liikaa tuskaa tai on liian kovan vaivan takana, niin annetaan sen olla. Sitä paitsi jokaisen suhteen säilyminenhän on kahden ihmisen vastuulla. En tarkoita, etteikö kuulumisia voisi vaihtaa tilaisuuden tullessa. Mutta se nyt on kai aika itsestäänselvää, että kun kaksi ihmistä pyörii ihan eri piireissä, niin kuulumisia ja juttuja ei tule enää vaihdettua niin tiiviisti. Siis - miksi tehdä siitä kipeää, että ihmiset sun ympärillä vaihtuu? Mutta kyllä ne hyvät ystävät säilyy. Ja jos ei, niin sitten sen oli tarkoitettu olevan niin. 

Kyllähän mä silti jännitän täysin uuteen "piiriin" siirtymistä ja sitä, saanko kavereita. Tai siis - kukapa ei? Oon kuitenkin tehnyt jo vähän "ennakkotyötä" asian helpottamiseksi. Oon lähettänyt sähköpostiviestiä mun lähialueen au paireille ja yksi niistä teki meille yhteisen facebookryhmän. Sain myös tietää, että yksi niistä tytöistä asuu melkein mun naapurissa. Hauskaa! Sen lisäksi oon ollut yhteydessä pariin muuhun suomalaiseen, joidenka tiedän asuvan lähistöllä. :-)

Tän postauksen ei ollut tarkoitus kuulostaa siltä, että olisin feidaamassa kaikki mun kaverit Suomessa. Ei todellakaan. Olisi ihanaa, jos saisin pitää kaikki kaverit mun elämässä. Osaan kuitenkin varautua siihen, että jos elämät lähtevät eri teille, niin asia on vaan hyväksyttävä.

Pyydän muuten jälleen kerran anteeksi ulkoasun muutosta. Olen vähän tällainen tuuliviiri ja en ole vielä päättänyt, miltä haluan tämän blogin näyttävän.

Matkajärjestelyitä

Jos ajattelen sitä hetkeä, kun alkuhuuma perheen löytymisen jälkeen oli laskenut, niin kaikki asiat mitä piti hoitaa oli vaan sekamelskaa enkä tiennyt yhtään mistä aloittaa. Olin koko ajan myös ajatellut, etten hoida mitään kirjallisia asioita ennen kuin on täysin varmaa, että oon todellakin lähdössä. Toivon siis, että tästä postauksesta olisi hyötyä jollekin, joka on vasta alkumetreillä ulkomaille lähdön kanssa. Lähtö pyörii koko ajan mun mielessä, joten aloitin listaamaan asioita aina kun tuli "ainii, mun pitää hoitaa vielä sekin juttu..."- ajatus.

Asioita, jotka luultavasti jokaisen ulkomaille muuttavan pitää hoitaa:

- Hanki lentolippu. Nykyään on tosi helppoa ja nopeeta hankkia sellanen netin kautta. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana halpalentoyhtiöiden kanssa, koska niissä ei välttämättä lentolipun hintaan kuulu, että saa laittaa matkalaukkuja ruumaan (vaan niistä saatetaan alkaa myöhemmin velottaa aika hurjiakin hintoja.) Ostin mun lentolipun SASin kautta ja SAS plussalla saan viedä mukanani 2x23kg matkalaukun ja 8kg käsimatkatavaran. Olisin mieluummin vieny yhden tosi ison matkalaukun, mutta en uskalla ottaa riskiä, että se painaisi yli 23kg.

- Hanki vakuutus. Omani ostin sellaiselta (ilmeisesti) saksalaiselta vakuutusyhtiöltä, kuin Dr. Walter. Senkin hankkiminen oli helppoo ja nopeeta netin kautta. Siitä maksetaan 30e/kk ja lasku tulee siis Suomeen äidille... heh. Järjestön puolesta tuota vakuutusyhtiötä kehuttiin, koska se sisältää sairas-, matkustusvakuutukset ja sisältää oikeusturva- ja vastuuvakuutuksen. (Ei sillä, että niistä sen enempää ymmärtäisin.) Vakuutustiedoissa muuten kyseltiin lähtöpäivää, joten lentolippu kannattaa hankkia ihan ensimmäiseksi.

- Edellisen lisäksi kannattaa hankkia eurooppalainen sairaanhoitokotti (jonka saa ilmaiseksi KELAsta, netistä tilaamalla). Sillä olet oikeutettu saamaan terveyshuoltoa julkisissa terveyskeskuksissa samalla hinnalla, kuin maan asukkaat. Tää tosin taitaa koskea vain EU maita ja Sveitsiä.

- Ilmoita muutostasi KELAan ja maistraattiin. Tämäkin onnistuu nopeasti netin kautta. Periaatteessa kai maistraattiin ilmoittaminen vaan riittää, mutta KELAlle pitää ilmoittaa, jotta saa päätöksen siitä kuuluuko enää Suomen sosiaaliturvan piiriin.

- Selvitä puhelinliittymäasiat. Mä saan järjestön puolesta sim-kortin ja ilmeisesti järjestö myös osallistuu jotenkin puhelinlaskuihin. Tää helpottaa ihan suunnattamasti, mutta mun pitää vielä vähän selvitellä saanko nettiyhteyttä siihen puhelimeen ollenkaan. Sitten mun pitää vielä selvittää mitä mun puhelinliittymälle Suomessa tapahtuu.

- Tässä vaiheessa on ehkä hyvä mainita vielä, että onhan passi voimassa? Passista ja muista tärkeistä papereista (lentolippu, vakuutukset jne.) kannattaa myös tulostaa kopiot.

- Raha-asiat kannattaa miettiä tarkkaan. Kannattaa vaihtaa valmiiksi rahaa, jos tarvitsee. Ei kuitenkaan kannata kantaa kaikkia käteisvaroja yhdessä paikassa, siltä varalta että taskuvaras pääsee yllättämään. Mä aion myös avata Englannissa pankkitilin erikseen.

Mitä muuta oon hoitanut (todennäkösesti useat näistäkin koskee melko monia):

- Tuliaiset. Etenkin, jos lähtee vaihto-oppilaaksi tai au pairiksi, ja sen myötä tulee osalliseksi toista perhettä, on ihan kohteliasta viedä mukanaan "pala omaa kulttuuria". Aika perinteistä suomalaiselta on viedä ruisleipää (itsekin aion), sen lisäksi vien varmaan jonkun suomalaisen levyn (Robin saattais toimii), ja sitten vielä tuon ylhäällä kuvassakin näkyvän muumikirjan. Löysin sen Ruotsin laivalta ja paitsi että se on muumia (suomisuomi) myös tarina kuvaa hyvin Suomen talvea. :-) Tuliaisten lisäksi hankin jo synttärilahjankin yhdelle lapsista, jonka synttäribileet on viikko mun saapumisen jälkeen.

- Kalenteri. Ei oo ehkä niin "must", mutta toi kansi oli ihana ja tykkään muutenkin kun asiat on organisoituja. Ja oishan se vähän noloa unohtaa esimerkiksi joku asia, jonka on luvannut hoitaa.

- Ilmottaudu(in) lähtijävalmennukseen.

- Näiden lisäksi aion vielä myydä auton (kivaa matkarahaa+turha siitä on maksaa täällä Suomessa seisomassa.) Soittaa hammaslääkäriin (toivottavasti saan vielä ajan, lähtöön 24 päivää). Sekä ilmoittaa kunnalle, etten vuoteen pysty tekemään päiväkodeissa sijaisuuskeikkoja.

- Aion selvittää vasta Englannissa kieli- ja tanssikouluun osallistumiset. Mun hostäiti on laittanut jo molemmista paikoista linkit, mutta ajattelin että hoidan niitä asioita sitten vasta paikan päällä.

- Näiden lisäksi oon tehnyt muitakin hankintoja (esimerkiksi juuri tänään ostin iPadin, en tosin onneksi hetken mielijohteesta). Ostin myös sadeasun. MUST Englannissa. Ja oon miettiny jo paljon, mitä kaikkea aion ottaa mukaan.

Pääsispä jo pakkaamaan. Paitsi matkalaukkua en oo vielä hankkinut.