Mun blogipostauksista on uskoakseni heijastunut se, ettei elämä täällä ole ollut mitään ruusuilla tanssimista. Toisinaan oon postannut instagramiin/snapchattiin surumielisiä kuvia taikka viestitellyt kavereille, kuinka asiat täällä ei vaan toimi mulle. Oon myös huomannut olevani enemmän sisäänpäinkääntynyt (mikä ei ole ollenkaan mun tapaista) ja tunteellinen. Tunteellinen ihminen mä koen olevani muutenkin, mutta täällä se oli erilaista. Olisiko ollut tokalla vai kolmannella viikolla, kun menin uimahalliin väärään aikaan, niin sekin sai mulle kyyneleet silmiin. Sitä oli jotenkin tosi riippuvainen hyväksynnästä ja tarvitsi paljon niitä onnistumisen kokemuksia. Epäonnistumiset otin todella raskaasti. Tosi pitkään alussa myös ajattelin, että: "Kyllä mä täällä selviän - enää niin ja niin monta päivää kotiin. Voisinhan mä tehdä vaikka mitä, mutta ei vaan kiinnosta." Mulla ei kertakaikkiaan ollut innostusta tai energiaa lähteä ulos tai tehdä yhtään mitään. Sanottakoon, että hyvin usein ulos lähteminen paransi oloa edes vähän, mutta yksin jääminen tiesi itkua, jos suuntasin ajatukset vähääkään kotiin tai yksinäisyyteni päin.
Ehkä noin viikko sitten viestittelin Allianssin kanssa (ja tässä välissä haluan osottaa myös kiitokset kaikkeen tukeen, jonka sieltä päin oon saanut) ja mainitsin tästä olostani. Vastaukseen oli liitettynä tällainen linkki (click). Ja näin mun oloni sai nimen.
Olin jo aiemmin jutellut mun yhden auppari kaverin kanssa, joka vihjasi että mulla saattaisi olla kulttuurishokkia. En kuitenkaan uskonut siihen kunnolla, koska luulin kaiken pahan olon olevan vain koti-ikävää tai muuta sellaista. Vaikka olin mm. Allianssin lähtijäinfossa kuullut, että se esiintyy myös fyysisinä oireina kuten väsymyksenä, niin en osannut yhdistää sitä ollenkaan mun pahaan oloon.
Luin tuon linkin takana olevan tekstin hyvään saumaan, koska olin juuri huomannut olevani paljon energisempi. Yhtäkkiä tajusin, että mähän alan muistuttaa vanhaa minääni ja kalenterikin alko täyttymään enemmän suunnitelmilla - tai ainakin aikomuksilla. Eräs vaihe kuvasi mun tunteeni täydellisesti sanoiksi, ja se meni näin:
"Step 4: Autonomy Stage
This is the first stage in acceptance. I like to think of it as the emergence stage when you start to rise above the clouds and finally begin to feel like yourself again. You start to accept the differences and feel like you can begin to live with them. You feel more confident and better able to cope with any problems that may arise. You no longer feel isolated and instead you're able to look at the world around you and appreciate where you are."
Mut yllätti, kuinka kauan meni ennenkuin pääsin nousemaan sieltä masentuneisuuden kuopasta. Siihen meni tosiaankin noin kaks kuukautta. Toisaalta vaihdoin asustelupaikkaa kolme kertaa kuuden viikon sisällä, ettei ihmekään jos tunteet mylläsivät vähän. Haluan nyt painottaa, että kulttuurishokki esiintyy kaikilla hyvin erilaisena. Mulla ei esimerkiksi ollenkaan ollut tota "honeymoon"- vaihetta. On hyvä tiedostaa, jos kärsii kulttuurishokista - ja vielä tärkeämpää tietää, että se ihan tosiaankin menee ohi. Everything will be allright.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti