Fiilikset päivä ennen kotiin paluuta

Vaikka tämä viikko onkin tuntunut menevän ihan tuskallisen hitaasti kotiinpaluuta odotellessa, niin koko syksy (16 viikkoa!!) on hujahtanut ohi ihan hetkessä. Sanoisin, että mun fiilikset nyt on aika samanlaiset kuin tänne tultaessa: kotiin meneminen on aivan ihana ajatus, mutten tajua sitä realistisesti. Mulla ei ole (kovin) malttamatonta oloa, mutta eiköhän se kaikki valkene taas lentokoneessa. Nyt kun katson taaksepäin kaikkea, mitä on tapahtunut ja mitä oon tajunnut elämästä yleensäkin, niin tuntuu tosi epärealistiselta. Oon tosiaan lähtenyt tälle matkalle aivan yksin ja rakentanut kaiken täällä itse. Ja nyt on mun mielestä aivan oikea aika lähteä kotiin näkemään rakkaita ja keräämään voimia alkutalven aupparointiin. Jos oisin luovuttanut tämän leikin kesken - sanotaan, että lähtenyt kotiin vaikka puolessa välissä - niin mun tarve lähteä kotiin olisi ollut joku aivan muu. Viikkoja sitten kotiin lähteminen tuntui hyvältä ajatukselta, koska halusin ns. turvaan. Sinne, missä ei tarvinnut tsempata ja kamppailla yksinäisyyden/itsenäisyyden kanssa. Mutta nyt oon selättänyt sen kaiken aivan omin voimin (tietysti kaikkien tärkeiden tuella) ja voin sanoa, että en ole jättänyt leikkiä kesken. Uskon, että kotona käymisestä saan aivan uudenlaiset energiat ja onneksi tätä matkaa on vielä siitä syystä vähän jäljellä. Pian nähdään!

Kingston upon Hull & York

Lähdin lauantaina aamulla aikasin kohti London King's Crossin juna-asemaa, josta mulla lähti juna kohti Hullia. Vietin viikonlopun Millan luona ja vaikkei tehtykään mitään ihmeellisempää, niin oli tosi kivaa vaihtelua käydä jossain muuallakin kuin Lontoossa. Käytiin lauantai-illalla leffassa kattomassa Christmas with Coopers ja myöhemmin katottiin vielä Putous Millalla. Ja syötiin niin epäterveellisesti, että ai että. Sunnuntaina lähettiin käymään Yorkissa ja vaikka sää näytti huonolta lähtiessä, niin tunnin ajamisen jälkeen perillä ei enää satanut. York oli täynnä ihmisiä ja katukuorojen siivittämää joulumieltä. Joulutunnelmasta huolimatta me suunnattiin Jorvikkiin eli opiskelemaan Viikingeistä, jotka aikoinaan asui Yorkissa. Kuljettiin sellaisella "kummitusjunalla" pieni reitti sisäänrakennetussa "viikinkimaassa" ja kuunneltiin samalla selostusta. Mä tykkäsin siitä tosi paljon, vaikka etenkin viikinkienkusta en saanut selvää sanaakaan. Illalla leivottiin tähtitorttuja, juotiin glögiä ja katottiin linnan juhlia ennen kuin mun juna lähti takasin Lontooseen päin. Ei ihme, että viikonlopun jäljiltä on tosi levännyt olo (vaikka yöunetkin olivatkin vaan sen 6h) kun on saanut puhua aikalailla koko viikonlopun suomea ja muutenkin tuntea olonsa kotoisaksi. Ei kuitenkaan, kun viikko enää vaan, niin olenkin jo kotona!!

10 päivää kotiin

Mä en voi ymmärtää, miten nää viikot vierii menemään niin nopeeta vauhtia? Mulla on vähän ristiriitainen olo täällä olemisesta. Oon tosi kiitollinen, että sain koskaan mahdollisuuden kokea tän. En koskaan antaisi pois sitä kaikkea kasvamista ja oppimista, mikä täällä on tapahtunut. Silti tuntuu, etten oo ollut tarpeeksi aktiivinen täällä ollessa - sitä ei auttanut sen faktan tajuaminen, että joulun jälkeen takas tultaessani jäljellä on enää muutama viikko. Pelkään, että täältä lähtiessä nämä kuukaudet tuntuvat enää vain unelta.

Oon yrittänyt tehdä mahdollimman paljon vapaa-ajalla - samalla kuitenkin nauttinut tästä kiireettömästä ja stressittömästä elämästä. Ja siihen osana kuuluu, etten stressaa joidenkin tiettyjen paikkojen näkemisestä. Lontoossa asuminen on mahdollisuus mennä ja kokea paljon asioita, mutta samalla vaarana on jäädä kotiin lojumaan ja tuntea olonsa hyvin yksinäiseksi. Kukaan ei tule patistelemaan ulos.

Mulle tää vuosi on ennen kaikkea antanut paljon perspektiiviä elämään. Mulla ei oo koskaan ollut sellaista oloa, että "haluan pois Suomesta/haluan ulkomaille" - mutta täällä oon sopivasti määrin kiinnostunut matkustelusta, kuitenkin tietäen että haluan elämäni asua Suomessa. Musta on ihanaa nähdä, kuinka samanlaisia ihmiset ympäri maailmaa loppupeleissä ovat ja miten käyttäytyminen eroaa kulttuurista opittujen normien vuoksi. Tunnen nykyään suurempaa yhteenkuuluvuutta koko maailman kanssa. Ja unohtamatta tietenkään englannin kielen kehitystä ja itsevarmuutta kohdata ihmisiä.

Oon muuten törmännyt tositosi usein suomalaisiin täällä ja oonkin ollut ihan vakuuttunut siitä, että universumi yrittää viestiä mulle jotain. Emilia on vaan nauranut Lontoon olevan suosittu turistikaupunki, mutta mä törmään suomalaisiin ihan oikeasti kaikkialla - jopa mun kodin vieressä (just eilen hostisän kanssa puhuttiin, että tämä Lontoon alue on poikkeuksellisen täynnä perienkkulaisia) hyppäsi samalla pysäkillä bussista pois suomalainen perhe sunnuntai-iltana. Oon yli puolille mun törmäämistä suomalaisista aina mennyt höpöttämään jotain, joten odotan innolla Suomeen palaamista ja vielä hieman sosiaalisempaa itseäni kohtaamassa suomalaisia. Heh.

Missäköhän ovat kaikki ne päivät "42 päivää Suomeen" ja "10 päivää Suomeen" välissä?