Kulttuurishokista

Mun blogipostauksista on uskoakseni heijastunut se, ettei elämä täällä ole ollut mitään ruusuilla tanssimista. Toisinaan oon postannut instagramiin/snapchattiin surumielisiä kuvia taikka viestitellyt kavereille, kuinka asiat täällä ei vaan toimi mulle. Oon myös huomannut olevani enemmän sisäänpäinkääntynyt (mikä ei ole ollenkaan mun tapaista) ja tunteellinen. Tunteellinen ihminen mä koen olevani muutenkin, mutta täällä se oli erilaista. Olisiko ollut tokalla vai kolmannella viikolla, kun menin uimahalliin väärään aikaan, niin sekin sai mulle kyyneleet silmiin. Sitä oli jotenkin tosi riippuvainen hyväksynnästä ja tarvitsi paljon niitä onnistumisen kokemuksia. Epäonnistumiset otin todella raskaasti. Tosi pitkään alussa myös ajattelin, että: "Kyllä mä täällä selviän - enää niin ja niin monta päivää kotiin. Voisinhan mä tehdä vaikka mitä, mutta ei vaan kiinnosta." Mulla ei kertakaikkiaan ollut innostusta tai energiaa lähteä ulos tai tehdä yhtään mitään. Sanottakoon, että hyvin usein ulos lähteminen paransi oloa edes vähän, mutta yksin jääminen tiesi itkua, jos suuntasin ajatukset vähääkään kotiin tai yksinäisyyteni päin.

Ehkä noin viikko sitten viestittelin Allianssin kanssa (ja tässä välissä haluan osottaa myös kiitokset kaikkeen tukeen, jonka sieltä päin oon saanut) ja mainitsin tästä olostani. Vastaukseen oli liitettynä tällainen linkki (click). Ja näin mun oloni sai nimen.

Olin jo aiemmin jutellut mun yhden auppari kaverin kanssa, joka vihjasi että mulla saattaisi olla kulttuurishokkia. En kuitenkaan uskonut siihen kunnolla, koska luulin kaiken pahan olon olevan vain koti-ikävää tai muuta sellaista. Vaikka olin mm. Allianssin lähtijäinfossa kuullut, että se esiintyy myös fyysisinä oireina kuten väsymyksenä, niin en osannut yhdistää sitä ollenkaan mun pahaan oloon.

Luin tuon linkin takana olevan tekstin hyvään saumaan, koska olin juuri huomannut olevani paljon energisempi. Yhtäkkiä tajusin, että mähän alan muistuttaa vanhaa minääni ja kalenterikin alko täyttymään enemmän suunnitelmilla - tai ainakin aikomuksilla. Eräs vaihe kuvasi mun tunteeni täydellisesti sanoiksi, ja se meni näin:

"Step 4: Autonomy Stage

This is the first stage in acceptance. I like to think of it as the emergence stage when you start to rise above the clouds and finally begin to feel like yourself again. You start to accept the differences and feel like you can begin to live with them. You feel more confident and better able to cope with any problems that may arise. You no longer feel isolated and instead you're able to look at the world around you and appreciate where you are."

Mut yllätti, kuinka kauan meni ennenkuin pääsin nousemaan sieltä masentuneisuuden kuopasta. Siihen meni tosiaankin noin kaks kuukautta. Toisaalta vaihdoin asustelupaikkaa kolme kertaa kuuden viikon sisällä, ettei ihmekään jos tunteet mylläsivät vähän. Haluan nyt painottaa, että kulttuurishokki esiintyy kaikilla hyvin erilaisena. Mulla ei esimerkiksi ollenkaan ollut tota "honeymoon"- vaihetta. On hyvä tiedostaa, jos kärsii kulttuurishokista - ja vielä tärkeämpää tietää, että se ihan tosiaankin menee ohi. Everything will be allright.

Brighton

Käytiin Emilian ja Tarun kanssa viikko sitten sunnuntaina Brightonissa ja voisin melkeen sanoa, että se oli yksi parhaimmista päivistä mitä mulla on täällä ollut. Sää ei oikeen suosinut meitä - aluksi oli vaan aivan kauhee tuuli etenkin meren rannassa ja myöhemmin alko sataa vielä vettäkin. Käytiin merenrantakadulla syömässä ja oli pakko kokeilla perinteiset Englantilaiset fish and chipsit - ei ollut pahaa, mutta ei siitä mun lemppariruokaakaan tullut. Käytiin myös vähän kävelemässä jäätymässä meren rannalla + tietysti Brighton Pierellä eli huvipuistolaiturilla (useatkaan laitteet ei tosin ollut auki varmaan tuulen takia, mutta porukkaa riitti sen sijaan sisäosassa pelikoneiden äärellä). Laiturilta suunnattiin vaan kauppoja kohti ja eräiden suositusten myötä päädyttiin, sanoisinko, kakkuparatiisiin nimeltä Choccy Woccy Doodah. Jos käytte joskus Brightonissa, niin menkää tuonne! Tuhannet suosittelut. Luultiin tilaavamme teekupposet ja kakkupalaset, mutta sen sijaan saatiin kaksi teekannua ja kakunpalat vastasi melkeen pienikokoisen kakun puolikasta - siis ne palat oli VALTAVAT. Vedettiin siinä sitten hirveet kakkuöverit ja häirittiin muiden asiakkaiden rauhaa varmaan hirveellä hörötyksellä + valitettiin ähkyä vielä junassa matkalla takaisin Lontooseen. Vaikka tolta päiväreissulta matkaan ei lähtenytkään mukaan ähkyn lisäksi, kuin Brighton Rock (eli sellainen karkkitikku - en oo sitä vielä maistanut enkä oikeen edes tiedä mikä se on? Heh.) niin oon aivan suunnattoman ilonen, että tuo reissu tuli kuitenkin tehtyä.

Uskalsin hypätä tuulen mukaan, mutta se heitti mut kauas. Hitaasti ja varmasti mä kipuun nyt takas.

Oon tuskaillu mun uusimman blogipostauksen luonnoksen kanssa nyt useamman päivän ajan, koska tuntuu, etten osaa tiivistää kaikkea sitä mitä on tapahtunut. En mä nyt hurjasti aktiivisempi ole ollut menemisieni kanssa, mutta henkistä liikettä on tapahtunut senkin edestä.

Äsken olin juoksemassa Richmond Parkissa ja meni ihan hyvin, kunnes energiat totaalisesti loppui. 1) Armo. Oon opinnut olemaan armollisempi itselleni ja kolikon kääntöpuolena se on saanut mut puskemaan kovempaa eteenpäin. Oon vähän semmonen kaikki tai ei mitään- tyyppinen ihminen. Esimerkkinä tämä juokseminen: en ole ikinä ollut mikään juoksuihminen, mutta siitä on nyt tullut mulle aikamoinen henkireikä ja oma juttu. Poimin jostain vanhasta fit-lehdestä sellaisen 10 viikon juoksuohjelman (jonka oikeestaan alotin jo kerran kesällä) ja täällä oon jatkanut sitä viikosta 4 tms. eteenpäin. Yhtenä päivänä lenkillä en jaksanut juosta ohjelman mukasesti ja vanhan Emman ajatukset puski jo läpi: "Noniin, ei tästä nyt tuu mitään. Ehkä mä voisin yrittää enemmän sen joogan kanssa tai..." Seuraavalla kerralla päätin kuitenkin lähteä vielä yrittämään ja onnekseni jaksoin juosta täysin ohjelman mukaisesti. Siitä lähtien oon aina ajatellut, että pääasia on ulos lähteminen, jos en jaksa juosta, niin sitten en. Samalla tavalla kävi tänään: juoksin kauas pois, ja jouduin kävelemään takas. Mutta hei - mitä sitten? 2) Muuttuminen. Oon tuskaillut myös sen kanssa "etten ole oma itseni" tai enemmänkin sama ihminen kuin ennen. Ehkä siinä harmitti se, etten ollut yhtä onnellinen. Tietenkin itsestä löytyy uusia puolia, kun heittäytyy johonkin aivan tuntemattomaan ja herää aivan eri maailmaan joka aamu. Pitkään ajattelin, että täytyy jaksaa vaan tän verran enää, kyllä lopussa kiitos seisoo. Mutta nyt mua kiinnostaa enemmän kätellä itseäni ja tutustua uuteen minään. Näin jossain mielikuvissa itseni vetenä, joka kulkee pitkänkin matkan päähän ja ajautuu joskus ehkä takaisin rantaan - kyytiin on todennäkösesti tarttunut kaikenlaista (värikin on saattanut muuttua), mutta perusolemus pysyy samana.

Mulle on myös nyt selkinnyt, mitä haluan opiskella ensi vuonna. On pakko käyttää tätä kliseistä lausetta, koska en tiedä mikä muu kuvaisi paremmin: vastaus löytyy kun sitä vähiten etsit (vai odotat?) Yhtenä päivänä mä vaan tajusin, mitä haluan tehdä. Eli lukea kasvatustieteitä. Siinä on kyllä yksi juttu. Mun oli tarkoitus olla täällä toukokuuhun asti, mutta näillä näkymin palaan Suomeen jo helmikuussa, koska valmennuskurssi järjestetään huhtikuussa ja helmikuussa tuun katsomaan siskoni wanhoja joka tapauksessa. Palaaminen silloin tuntuu nyt aika hyvältä ja oikealta vaihtoehdolta, mutta haluan nähdä mitä fiiliksiä Suomessa käyminen neljän viikon kuluttua mussa herättää.

Rakkautta ja haleja kaikille!