Valoa tunnelin päässä

BELOW THE TEXT IS SAME IN ENGLISH SHORTLY BECAUSE I KNOW THAT THERE MIGHT BE SOME READERS FROM DIFFERENT LANGUAGES :-) Oon ollut Englannissa nyt tasan kuukauden päivät, enkä olisi kuukausi sitten uskonut, kuinka opettavainen alku mulla tulee olemaan. Kuinka paljon on tapahtunut, kun on tuntunut ettei tapahdu mitään. Ja kuinka paljon oon oppinut elämästä ja itsestäni - niin kliseiseltä, kun se kuulostaakin. Ensin se tärkein. Mulla on uusi hostperhe! Kenties kohtaloa, että asia varmistui tasan kuukausi mun saapumispäivän jälkeen? Kävin heillä kylässä lauantaina ja tiesin kyllä heti, että perhe on juuri sellainen, missä varmasti tulisin viihtymään. Muutan siis Lontooseen ensi viikolla, iiks. En tosin keskustaan, enkä sen enempää uskalla perheestä paljastaa heidän omasta toivomuksestaan. Mutta sellainen ihana englantilainen rivitalo tulee olemaan mun koti seuraavat kuukaudet. En voi uskoa, että vietin mun edellisessä hostperheessä vain kolme viikkoa. Onhan se toisaalta pitkä aika, mutta toisaalta todella lyhyt - erityisen pitkältä se siis tuntui onnettomana. Mutta, kuinka onnekas oonkaan, että se tapahtui. Kuinka paljon viisaampii oon nyt, kun voin katsoa taaksepäin ja todeta mikä meni vikaan. Tullessani tänne mulla oli ehkä hiukan jäljellä vielä kilttityttö- syndroomaa, vaikka niin uskoinkin siitä kasvaneeni ulos lukion lopulla. "Joo, ei haittaa. Joo, käy. Voin mä hoitaa sen. Ei tässä mitään!" Mulla ei ollut omaa elämää juuri ollenkaan ja olihan se raskasta! Oon tajunnut, että jotta voin tehdä ihmiset mun ympärillä onnellisiksi, on mun tehtävä omia juttuja - olla onnellinen. Viime viikolla aloitin kielikoulun, vaikka luulin että joudun siitä luopumaan perheenvaihdon takia. Oli niin kivaa ja ihana opettaja, että päätin jatkaa siellä käymistä! Niillä perusteilla jatkoin sitten perheen etsimistä. Ja etsimisprosessin aikana tuli muutamaan kertaan todettua, että "busy au pair is happy au pair" - näillä siis eteenpäin.

Nyt oon alkanut etsimään vähän potentiaalista tanssipaikkaa ja harkinnut jopa hakevani jotain osa-aikatyötä. Tietysti aloitan eka uudessa perheessä ja katson, mihin jaksaminen riittää, mutta nyt jotain actionia tähän elämään, kiitos. Oon myös miettinyt ihan hirveesti tylsyyttä ja sen kanssa elämistä, mutta toistaiseksi mun käsitys ei riitä käsittelemään sitä. Ehkä joskus myöhemmin.

Mutta ehkä koko jutun pointti nyt vaan on, että oon onnellinen. Haluan alkaa elää mun elämää, ajatella asioita, oppia. Haluun palata Suomeen ihanien tarinoiden kanssa. Olla minä.

P.S Kertokaa kaikki au pairit, joilla on päivät vapaina. Mitä te teette?!

And same in english - my beginning in England has been quite a long and instructive journey. I left my first host family because I felt so unhappy out there but as a much wiser human being I found a new family from London! I have learnt so much about life and myself. I understand now that I need to keep doing my own things to be happy to make people around me happy. I have started to plan how to fill up my days and I can't wait to start my life in London doing, learning and thinking - being me.

Isoja muutoksia edessä

Mä lähdin mun perheestä tänään.

Mulla on ollut kaikki kolme viikkoa tosi onneton olo täällä ja vähän sellanen, että koska näkyy valoa tunnelin päässä. Sen ei olisi pitänyt olla niin ja tiesin, että jos jatkan vuoden tuota linjaa, niin se ei tule olemaan mun elämäni paras kokemus. Löysin itseni monesti ajattelevan, että jossain vaiheessa elän ihanaa au pair elämää - jossain muualla. Perhe ei tuntunut olevan mitenkään erityisen kiinnostunut musta ihmisenä. Tuntui vähän, että he olisivat halunneet sinne jonkun täydellisen lastenhoitajan sädehtimään eivätkä kestäneet että mulla oli koti-ikävä enkä osannut hoitaa kaikkia juttuja heti täydellisesti.

Keskiviikkona lounastin mun hostäidin kanssa ja hän sanoi, että mun pitää tehdä viikonlopun aikana päätös siitä, että haluanko jatkaa tuossa perheessä vai en. Mulla tuli jo siinä vaiheessa vähän sellainen olo, että he turputtavat mulle lähtöä (koska en ollut sanonut mitään lähtemisestä ennen sitä). Lähetin mun järjestölle sitten perjantaina sähköpostia, kerroin mikä tilanne on ja että harkitsen perheen vaihtamista. Lauantaiaamuna mun hostvanhemmat halusivat jutella ja savoivat, että ehkä parempi että lähden kotiin. Kertoivat myös järjestön soittaneen heille ja kysyivät, että koskas mä ajattelin heille kertoa tästä. Mä en tiedä, mitä mun järjestö oli heille sanonut, mutta kerroin etten ollut vielä tehnyt mun lopullista päätöstä ja ajattelin kyllä etsiä uuden perheen mieluummin kun lähteä Suomeen. He sanoivat, että mun pitäis lähteä "as soon as possible". Olin loukkaantunut siitä, että he eivät halunneet keskustella asiasta mun kanssa ja periaatteessa heittivät mut pihalle. 

Sitten alkoikin mun maailma täyttyä ihanista ihmisistä. En halunnut lähteä Suomeen, koska halusin löytää uuden perheen ja ajattelin, että olisi helpompi luovuttaa jos lähden käymään Suomessa. Erään ystäväni kautta sain tämän ihanan eläkeikäisen pariskunnan yhteystiedot ja he majoittivat mut ilomielin siksi aikaa, kunnes löydän uuden perheen. Saavuin tänne siis tänään aamulla ja oon jotenkin todella helpottunut ja kiitollinen kaikesta avusta, mitä oon ihmisiltä saanut. <3

Koska mun yhteystoimisto on kiinni viikonloppuisin, niin toivottavasti mulla alkaa tehokas perheenetsintä heti huomen aamulla. Sitä ennen aion kuitenkin nauttia englantilaisen illallisen, koska tämä mun tämänhetkinen hostäiti (jos niin voin sanoa) haluaa tänään sellaisen valmistaa. Olen onnellinen.

Päiväni au pairina

Herätyskello soi kello seitsemältä. Väsyttää. Vaikka niin vannoin itselleni meneväni aikaisin nukkumaan, niin skypekeskustelu kaverin kanssa venähti parin tunnin mittaiseksi liian myöhään illalla. Noh, ei voi mitään. Vedän vaatteet niskaan, pesen hampaat ja valmistaudun laahustamaan alakertaan syömään aamupalaa. Jätän pimennysverhot vielä alas, jos vaikka menisi vielä hetkeksi unille aamurutiinien jälkeen. Syön aamupalaa ja toivon, ettei kukaan tarjoa mitään tärkeätä informatiota tähän aikaan aamusta, en jaksa vaivata aivojani. Juon kupin kahvia ja aloitan työpäiväni kello 7:40 kevyillä kotitöillä. Kello kahdeksalta lähden ajamaan lapsia kouluun. "You're doing very well." Eilen juttu oli eri. Tulen takaisin kotiin ja ripustan vielä pyykit kuivumaan. Sitten alkaa muutaman tunnin lepo, mutta ei mua enää väsytäkään. Nostan pimennysverhot ylös ja suunnittelen mitä söisin päivällä. Suunnittelen oikeastaan saman tien miten täyttää yleensäkin päiviäni. Tiistaisin ja perjantaisin aion mennä salille ja uimaan, keskiviikkoisin on kielikoulu. Yritän haalia itselleni tekemistä, mutta päädyn kirjoittamaan "lukujärjestykseeni" ajat myös ruokailuille. Kolmen vuoden tukkaputkellajuoksemassajokapaikkaan- elämäntyyli ei oo vielä unohtunut. Tylsää.  Onneksi olen tavannut muitakin au paireja, joiden kanssa ehtii nähdä päivällä kahvin merkeissä. Kello kolme tsemppaan itseni virkistymään ja lähden hakemaan lapsia koulusta. He ovat väsyneitä. Liian pitkiä _koulupäiviä_ niin nuorille lapsille. Koulujen pihoilla on ruuhkaa, koska jokainen lapsi tuodaan ja haetaan koulusta omalla autolla. Autot saa parkkeerata mihin tahansa tien reunaan. Mutkan takaa tulee toinen auto vastaan. Tiet on kapeita. Oh-oh. Kotona iltatunnit hujahtaa hetkessä. Leikitään vähän, sitten syödään. Tehdään kotiläksyt, mutta ennen sitä vähän tapellaan niistä. Läksyjen jälkeen leikitään vielä vähän aikaa ulkona ja sitten siivotaan leikkihuone. Tänään leikit loppuu aikaisemmin, koska eilen siivoaminen oli niin vaikeeta. Juostaan kilpaa yläkertaan ja jokainen menee vuorollaan kylpyyn. Rauhallisen satuhetken jälkeen tajuan, kuinka väsynyt olinkaan. Syön vielä ruokaa, edellisestä ruoasta onkin jo seitsemän tuntia. Aikuiset ei syö samaan aikaan lasten kanssa. Vaihdan muutaman sanan hostvanhempien kanssa, toivotan hyvät yöt ja raahaudun yläkertaan. Unohdun vielä hetkeksi selaamaan puhelinta ja luen vähän kirjaa. Pakko alkaa nukkumaan. Tänään on keskiviikko. Vielä kaksi päivää viikonloppuun.

Kohta kaikki alkaa rullaamaan

Täällä on satanut joka ikisenä (paitsi yhtenä) päivänä niin kauan kun oon täällä ollut. Yleensä aurinko pilkistää aina jossain vaiheessa päivää. Oltiin Lontoossa viikko sitten tommosella kaksikerroksisella sightseeing ajelulla ja jouduttiin vaihtaa paikkaa sateen suojaan pari kertaa. Tosta kuvasta on varmaan vaikee hahmottaa, mutta siinä satoi kaatamalla samaan aikaan, kun aurinko paistoi.

Käytiin Notting Hill Carnivaleilla ja sen jälkeen seikkailtiin metrolla Canden Towniin (?) ja yhellä kadulla kaikkien talojen julkisivuilla oli jotain erikoista. Oli tosi värikäs ja kiva päivä! Vaikka kävelinkin kumisaappaat jalassa 17km... Illalla jalat huusi hoosiannaa.

Juhlittiin myös vähän synttäreitä tän viikon alussa. :-)

Kohta takana on kaksi viikkoa Englannissa ja matka on ollut kyllä yhtä tunteiden vuoristorataa. Mä haluaisin kirjoittaa postauksia aina jostain tietystä aiheesta (koska sitä olisi helpompaa lukea), mutta koska täällä on tapahtunut sitä sun tätä, joudun harmikseni kirjoittamaan tällaisen sekamelskan.

Mä en ollut koskaan kuullut, että alku olisi hankalin (ainoastaan alkuhuumasta), joten pelästyin vähän mun pahaa oloa heti ekoina päivinä. Olin myös ehkä vähän shokissa tullessani tänne, koska en missään vaiheessa oikeasti tiedostanut lähteväni. Nyt oon kuitenkin helpottunut, koska oon jakanut samanlaisia tuntemuksia muidenkin kanssa. Vaikeinta on ollut: yksin oleminen, itseensä pettyminen jos ymmärtää jotain väärin tai on unohtanut tehdä jotain tms. (oon itse kokenut sen niin, että pitäisi olla tosi reipas koko ajan) ja rutiinien puuttuminen.

Tällä viikolla ollaan onneksi jo osittain siirrytty arjen rutiineihin koulujen alkamisen vuoksi. Hostäiti on kirjoittanut mulle hyvin selkeät ohjeet, että mitä tapahtuu ja milloin ja se on ollut musta hyvä. Hän on myös jaksanut kysellä vointiani ja eilen itkin ekat itkut hänelle, kun puhuttiin koti-ikävästä sun muusta. Hän sanoi, että on tosi raskasta muuttaa omilleen saati sitten ulkomaille (on asunut itsekin ulkomailla) ja mä tein molemmat samaan aikaan. Sillon hanat aukes. :D Onneksi mulla menee hyvin perheen kanssa. Mä tykkään lapsista tosi paljon ja nekin ilmeisesti musta, kerran olivat yhtenä iltana tapelleet siitä, että kuka tykkää musta eniten. :3

Oon nähnyt melkein joka yö toinen toistaan kummallisempia unia. Yleensä ne sijoittuu jotenkin kotiin/kotikaupunkiin, tai lähtemiseen, hyvästelemiseen tms. Huomaan, että mun aivot työstää koko ajan tätä kokemusta. Samaan aikaan tajuun kyllä, että oon täällä, mutta samaan aikaan saattaa tulla jotain ihan älyttömiä ajatuksia esim. en pääse käymään koticittarissa tosta noin vaan.

Ollaan myös saatu hoidettua aika hyvin kaikki käytännön asiat, joten odotan oikeesti innolla arkea ja "ihan tavallista elämää". Just tänään sain läheisen kuntosali/uimahalli kortinkin. Keskiviikkona kävin Brooklandin collegella ns. kielianalyysissä, jonka perusteella mut laitettiin tietylle kurssille. Teen CAE kurssin (Brooklandin kotisivuilta:

Advanced Certificate (CAE)

The advanced certificate course is suitable for you if you have completed the First Certificate but would like to further develop your English skills.) Olin kiinnostunut pääsemään, vaan jonkunlaisille enkun tunneille ja saamaan siitä jonkunmoisen todistuksen, mutta opettajien mukaan tämä kurssi on enemmän "valmisteleva koetta varten" ja tämä todistus hyvin arvostettu. Noh, kelpaa! Yksi opettaja sano, kun menin sinne: "Ooo ootko Suomesta! Me tykätään suomalaisita opiskelijoista, ne on hyviä." Sitten, kun olin tehnyt jotain tehtäviä hyvin tuloksin, niin hän tuli takasin mun luokse sanoen: "I knew you were brilliant."