"Koska sä lähdet? Mihin päin meet?" kaksi henkisesti raskainta kysymystä, joihin oon joutunut muutaman kuukauden ajan vastaamaan: "En tiiä, en tiiä." (Ei millään pahalla niitä kysyneille - ymmärrän kyllä.) Mutta nyt ei tarvitse enää kärvistellä tietämättömyyteni kanssa, koska voin vastata: "Lähden Cobhamiin, 30min junamatkan päähän Lontoosta!"
Miksi au pairiksi?
Ihan rehellisesti sanottuna alunperin taustalla ei ollut mitään "lähden etsimään itseäni" - ajatusta. Kolme isointa syytä ovat 1) rakastan lapsia 2) haluan puhua paremmin englantia 3) en tiedä vieläkään mitä haluan tehdä isona. Toki tuon viimeisen tajuamiseen pitää tajuta itsestäänkin jotain. En mä sitä ajatusta karkuunkaan juokse. Voihan se myös olla, että hukkaan sen mitä jo tiedän itsestäni - mutta you'll never know. Siksi on siistiä vaan lähteä ja katsoa mitä tuleman pitää - niin kun (toistaiseksi) oon tähän lähtöön suhtautunut.
Oikeestaan tajusin itsestäni jo aika paljon perheen etsimisprosessin aikana. En ajatellut, että se olisi helppoa, mutta en todellakaan ajatellut että se veisi _näin_ paljon voimia. Tunteet ovat menneet kyllä aivan vuoristorataa riemusta, toivosta, epätoivoon ja katkeruuteen. Vaikka sanotaan, että pessimisti ei pety, niin musta oli kivaa olla optimisti kun se oikea perhe vihdoinkin löytyi. Niin monet pettymykset sitä ennen varmaan vielä vahvisti sitä fiilistä, kun vihdoinkin onnistui!
Nyt olen allerkirjoittanut sopimuksen yhdessä host perheen ja Allianssin nuorisovaihdon kanssa ja seuraavaksi tiedossa olisi lentolippujen osto elokuun viimeiselle viikolle. Mua ahdistaa vielä niin moni asia mikä pitää hoitaa (vakuutukset yms.), mutta kun niistä päästään yli niin pääsee nauttimaan! Oon kuullut sitäkin sanottavan, että ei se elämä sen ihmeellisempää sielläkään ole kuin täällä - ja ei varmasti olekaan, mutta ainakin saan etäisyyttä mun "oikeeseen elämään" ja selkeyttä tiettyihin asioihin. Toivottavasti.
Oon jo pidemmän aikaa ajatellut, että haluan alkaa kirjoittamaan blogia ulkomailla ollessa. Se on musta kiva tapa sekä kertoa kuulumisia tekstin ja kuvien avulla, että säilyttää muistoja. Vähän niin kuin päiväkirja. Tällä hetkellä en edes vielä tajua, että oon oikeasti lähdössä. Mutta eiköhän se siitä - viimeistään lentokentällä!
