Musta on aika pelottavaa, että mun edellinen postaus on kirjoitettu Englantiin takaisin paluusta ja tämä postaus parin viikon päässä häämöttävästä Suomeen paluusta. Tiesin kyllä, että aikaa ei ole tässä paljoa, mutta nyt ajateltuna se on mennyt odotettuakin nopeammin. En kiellä, ettenkö Englantiin takaisin tulon jälkeen olisi eräänäkin päivänä laskenut päiviä kotiin paluuseen. Mun olo on edelleen todella hämmentynyt - tuntuu, kuin olisin ollut täällä tosi pitkään (niinhän mä kyllä oonkin, jos joululomaa ei lasketa), mutta en osaa Suomeenkaan menoa enää odottaa samalla innolla kuin ennen joulua, koska tajuan juuri käyneeni siellä. Voisinpa melkein sanoa mulle iskeneen jonkin sortin lähtökriisi. Ehkä kuitenkin tämä lähtökriisiksi kutsuma oloni on ihan hyvä merkki. Oon herännyt näkemään Lontoossa asioita, joita en ole vielä nähnyt. Oikeestaan mä suorastaan rakastuin Lontooseen kaupunkina vasta viikko sitten. Torstaina istuttiin Tarun viimeistä iltaa ravintolassa ja puhuttiin tästä kokemuksesta. Olin juuri aiemmin päivällä lukenut Selman (click) postauksen ja sisäistänyt jotenkin tän kauniin ajatuksen, että elämä on kuin liaaneilla hyppelemistä. Sovelsin sitä omaan kokemukseeni näin: hyppäsin vähän liian pitkälle kaikilla voimillani ja siksi täällä olo on ollut aika pysähtynyt ja voimia keräilevä. Ajoittain oon myös joutunut oikein toden teolla miettimään, että mihis suuntaan mä tästä pääsen hyppäämään, että saan elämän taas kulkemaan. Nyt mun pitäis vähän ottaa vauhtia, että selviän viikon päässä häämöttävistä kokeista ja sitten alkaakin kotiin lähtö olemaan aivan käsillä. Huomisen ajattelin kuitenkin vielä nautiskella Lontoosta ja käydä katsomassa millainen paikka Madame Tussaunds on. :-)
