...ovat hieman hämmentyneet. Koko reissu oli niiiiin ihana (lukuunottamatta matkalaukun hukkumista, jonka kyllä onneksi sain takaisin. Sekä flunssaa, joka kesti noin kaksi viikkoa.) Ennen Suomeen lähtöä mun kalenteri näytti vähän siltä, kun koko loma tulisi olemaan yhtä juoksemista. Paljonhan mä teinkin, mutta nautin täysin sieluin "kiireestä" ja kaikkien ihanien näkemisestä. Suomessa automatkalla lentokentältä kotiin olo oli kuin en olisi koskaan lähtenytkään ja sama fiilis säilyi oikeastaan koko loman läpi. En tiedä oliko kolme viikkoa kotona liian pitkä aika, mutta pian musta alkoi tuntua etten halua palata tänne enää ollenkaan. Mulla on kuitenkin kallista kielikoulua vielä muutama viikko jäljellä ja kokeetkin helmikuun alussa. Matkalla Heathrown lentokentältä hosteille kattelin ikkunasta ulos ja tunsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan innostusta täällä olemisesta. Päätin, että aion ottaa kaiken ilon irti vielä kun voin. Lapset otti mut ihanasti vastaan ja sainkin kuulla useaan otteeseen: "I missed you. I bet you've missed me." Tiistaina, syntymäpäivänäni, sanoisinko, menin vähäsen takapakkia "alkuinnostuksen" kanssa. Luin onnentoivotuksia kavereilta sekä perheenjäseniltä ja tunsin oloni tosi yksinäiseksi. Tunsin sen saman ajatusjatkumon (paha olla --> yksinäisyys --> kotiin) tunkeutuvan mieleen. Se pysähtyi samantien tullessani tietoiseksi matkustusosiosta, sillä juurihan matkustin takaisin tänne. Nyt en osaa sanoa mistään sen enempää mitään, mutta lennot on varattu kotiin helmikuun puoleen väliin - ja se on aivan pian. Nyt mä koitan vähän elää. T. 20v (Pitäisköhän tässä ikäkriiseillä?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti