Vasta alle viikko

En voi uskoo, että oon ollut täällä vasta alle viikon. Jotenkin samaan aikaan kaikki tuntuu vielä niin epätodelliselta, mutta samaan aikaan tuntuu, kuin oisin ollut täällä ikuisuuden. Edellisestä postauksesta saattoi saada sellaisen kuvan, että en viihdy täällä ollenkaan. Alku oli kyllä kieltämättä hankala. Musta tuntuu, että olin saapumispäivänä vaan liian väsynyt. Voi olla, että ihmiset täällä tajusivat sen eivätkä halunneet rasittaa mua kaikella uudella ja sitten koin sen niin, että musta ei olla kiinnostuneita. Olisiko ollut juuri kolmantena päivänä, kun hostäiti sanoi muutamaan otteeseen, että näytän paljon onnellisemmalta ja sen jälkeen kaikki päivät ovat olleet hyviä.

Tähän väliin on pakko kirjoittaa, kuinka hellyyttävä mun hostäiti on. Juuri äsken hän tuli huoneeseeni kartan kanssa, jonka oli tulostanut googlesta ja piirtänyt siihen hyviä lenkkireittejä ja ympyröinyt kauniita paikkoja. Hän sanoo mulle koko ajan, että mun pitää kertoa jos ikävöin kotia tai tunnen oloni yksinäiseksi tai ihan mitä vaan, ja keksitään tehdä asialle jotain. Ja että saan tehdä ihan mitä vaan haluun ja hengailla niiden kanssa koska vaan, jos haluun.

Tän viikon aikana ollaan hoidettu mulle jo UK pankkikortti, puhelinnumero ja tilasin netistä travelcardin (luulin, että se toimii matkalippuna, mutta ilmeisesti se onkin vaan ns. nuorisokortti, jolla saan alennusta). Hengailin ekat päivät aika paljon mun perheen kanssa, mutta nyt oon myös ollut jonkun verran itsekseni. Mä tykkään mun perheestä tosi paljon, mutta kyllä ne omat hetketkin on tosi tärkeitä. Mulla on tosi hyvä fiilis tästä jutusta.

Mulla on ollut tällä viikolla neljä ajotuntia ja mun ajo-ope oli aivan symppis, sellainen ehkä n. 60v hyvin Englantilainen rouva. Alku oli tosi hankala ja mun kaikki huomio keskitty aluksi siihen, että pysyn vasemmalla puolella tietä. Sitten se koko ajan vaan helpottui ja helpottui ja nyt tuntuu hassulta ees ajatella, että menisin ajamaan oikealle puolelle tietä. Ajotunneilla kävi ilmi aika paljon asioita, mitkä on opetettu Suomessa eri tavalla tai jotain mitä oon oppinut Suomessa ja täällä niihin ei kiinnitetä ollenkaan huomiota. Esimerkiksi aina pysähtyessä tulee laittaa käsijarru päälle ja ottaa kytkintuntuma ja painaa kaasua vähän valmiiksi ja kun lähdetään liikkeelle, vapauttaa vain käsijarru. Täällä on tosi mutkittelevia ja kapeita teitä, mikä oli melko jännittävää aluksi. Niillä teillä pitää aina painaa kaasua, mitä enemmän tie avautuu ja jarruttaa, kun näkee vähemmän ("jottei takana olevat hermostu"). Suomessa on opetettu pitämään melko sama nopeus koko ajan päällä, koska se kuluttaa vähemmän bensaa. P.s täällä on ihan _tosi_ paljon liikenneympyröitä, etenkin sellaisia missä on kaksi kaistaa...

Huomenna mennään yhden toisen suomalaisen au pairin kanssa Lontooseen!! Whii, mun eka kerta Lontoossa ikinä. :-)

Ensimmäiset päivät

"Makoilen uuden mielettömän huoneeni (lue: yksiöni) sängyllä ja mietin, että mitä mä nyt kirjoitan näistä ensimmäisistä päivistä. Ei sillä, että mulla ei olisi mitään sanottavaa. Voisin kirjoittaa blaablaablaa on niin ihanaa ja elämäni paras päätös, mutta se johtaisi vain blogini valhekierteeseen.

Kaikki on mennyt kyllä hyvin. Lennot meni ongelmitta, löysin kun löysinkin taksikuskin Lontoon lentokentältä ja noin puolen tunnin ajomatkan päästä upean (ah, niin Englantilaisen) asuinalueen ja pian taksikuski sanoikin: "Yeah, that's your house." Mun hostäiti tuli ulos vastaan halauksien kera ja auttoi mun matkalaukut sisälle. Mun ilme oli todennäkösesti näkemisen arvoinen, kun astuin sisään taloon. Wooooow. Osasin kyllä varautuakin johonkin vähän hienompaan asumukseen kaiken aiemman informaation perusteella, mutta talo löi mut ällikällä. Niin hieno se on.

Kerroin mun hostäidille (käytän nimeä hostäiti, koska en halua mainita hänen oikeeta nimeä täällä blogissa), että kirjoitan blogia ja halusin kysyä häneltä ensin kuinka paljon on soveliasta kirjoittaa heistä tai talosta tai mistään muustakaan. Siksi en ole puhunut heistä vielä mitään blogin puolella. Keskustelun perusteella blogi tulee todennäköisesti olemaan enemmän mua, mutta ymmärrän sen kyllä. Teen vain sellaisia mainintoja, joista ei voisi tajuta kenestä puhutaan."

Kirjoitin ylläolevan tekstin eilen illalla ja tässä kohdassa seurasi jatkoa siitä, mikä kaikki on ollut vaikeaa. Tulin toisiin aatoksiin siinä haluanko julkaista tekstin. Tänään onkin todella hyvä päivä, joten nyt ymmärrän todella mistä kaikki vaihtarit ja au pairit puhuvat sanoessaan "huono päivä on super huono ja hyvä päivä super hyvä". Teksti loppui seuraavasti:

"Lapset kyllä tykkää musta ja samoin hostmummo huomattuaan, että lapset viihtyvät mun seurassa. Tyttö sai itkukohtauksen eilen illalla, kun en lukenut satua hänelle (äiti sanoi, että annetaan Emman levätä) ja lapsilla on kauhea tappelu päällä, että kuka saa istua mun vieressä tai pitää mua kädestä kiinni.

Oon myös saanut paljon kehumisia mun englannin puhumisesta. Taksikuski kysyi heti, että missä olen oppinut puhumaan englantia ja pärjään varmasti hyvin. Samoin sitä ovat kehuneet hostisä ja -mummo. Tänään, kun käytiin pankissa hostäidin kanssa ja hän hoiti asioitani työntekijän kanssa, yhtäkkiä työntekijä kysyi hostäidiltä: "Miten teijän au pair puhuu englantia?" Tuli vähän tyhmä olo, kun hostäiti vastasi: "Great" ja työntekijä jatko asioiden hoitamista mun suuntaan... Musta kuitenkin tuntuu, että ihmiset täällä käsittävät mun englannin puhumisen paremmin, kuin minä itse. On välillä tosi hankalaa koittaa sanoa mitään, jos kaikki pölisevät ympärillä tai olen ollut omissa ajatuksissani.

Huomenna on kuitenkin vasta päivä kolme ja mulle ollaan mukavia, ja mikä tärkeintä mulla on kivaa lasten kanssa, joten eiköhän tämä arki ala tästä rullaamaan. Hostäitikin sanoi, että kaksi ensimmäistä viikkoa on varmaan raskaimmat ja menevät hitaimmin, koska kaikki on vielä uutta eikä ole mitään rutiinia."

Matkalla

Istun parhaillaan Tukholman lentokentällä ja pian menen lentolippujen tarkastuksen kautta lentokoneeseen, joka suuntaa kohti Lontoota. Oon koko (ihanan) viikon kertonut kaikille, kuinka en voi käsittää asiaa ja todellisuus todennäköisesti iskee vasta lentokentällä. Mutta ei ole pahemmin iskenyt. Toki perhettä ja kavereita hyvästellessä tuli vähän tippa linssiin, mutta järkyttävää jännitysaaltoa tai pakokauhua ei ole tullut. Oon vaan super innoissani. Ehkä mulla ei siis ole mitään "tajuttavaa", vaan suhtaudun tähän vähän kepeämmin. Vaikeat tunteet saattaa tulla vastaan siinä vaiheessa, kun tajuan etten olekaan tavallisella lomamatkalla, vaan Englannissa vielä kuukauden, kahden kuukauden ja viidenkin kuukauden päästä. Mutta odotan innolla tulevaa enkä voi uskoa, että näen todella mun hostperheen tänään. :-)

Läksiäiset

Eilen vietettiin mun läksiäisiä kavereiden kanssa. Vuokrasin Helsingin Malmilta tuollasen sauna2 tilan, joka maksoi n. 300e - vieraita tuli kuitenkin sen verran, että "henkilöhinta" oli n. 6e. :-) Mentiin Johannan kanssa järjestelemään paikkoja etukäteen ja napsin vähän kuvia tuosta juhlapaikasta. Saattaa näyttää kuvissa melko ahtaalta paikalta isolle juhlaporukalle, mutta ei se kovin ahdas ollut! Porukkaa lappasi sisään ja ulos vähän eri tahtiin ja joku porukka oli koko ajan saunomassa. Ilta oli kyllä kaikin puolin onnistunut, kiitos siitä kaikille osallistujille!

Mä en ehkä vielä eilen juhlahumussa pystynyt käsittämään sitä, että sanoin oikeasti heipat suurimmalle osalle niistä ihmisistä. Enkä mä käsitä sitä vieläkään. Mutta ehkä parempi niin, ettei hilpeästä illasta olisi tullut pelkkää itkuskelua. Oli niin ihanaa, että ihmiset muistivat mun lähtemistä pienillä lahjoilla, vaikka en todellakaan olisi mitään lahjoja tarvinnut. Tärkeintä oli, että sain nähdä kaikki vielä ennen lähtöä! Sain Elisalta aivan ihanan vihkon, joka oli täynnä meidän kuvia ja ihania juttuja. Viimesellä sivulla allaoleva. :3 Oon varma, että tuo vihko tulee olemaan henkireikä koti-ikävän iskiessä.

Sauna kakkoselta mentiin jatkamaan iltaa vielä hetkeksi "paikalliseen" pubiin, joka oli aika tyhjä (noh, keskiviikko yö) ja kaikki seura mitä siellä meidän lisäksi oli, oli melko lailla meitä puolet vanhempaa. Osa meistä lauleskeli vähän karaokea ja osa (mm. minä) pelaili biljardia. Se ei luonnistunut sitten ollenkaan, mutta sainpahan ainakin muistoksi haavan sormeen. Älkää kysykö, miten onnistuin! Mutta hauskaa oli, se on pääasia.

"Meneeks tää sun blogiin?" "Joo!"

2 kokonaista päivää lähtöön. 2.

Kaverit

Yksi syy mikä vaikutti mun päätökseen lähteä au pairiksi oli se, että rupesin harmittelemaan etten ollut lähtenyt vaihto-oppilaaksi silloin, kun siihen oli mahdollisuus. En siis halunnut missata toista kertaa mahdollisuutta. Nyt, kun oon miettinyt miksi en lähtenyt, niin yksi syy siihen oli varmaan etten halunnut jäädä "luokkaa" jälkeen, enkä halunnut joutua uuteen ryhmään, kun olin juuri tutustunut kaikkiin ihaniin uusiin koulukavereihin. Vaikka toisaalta kyllähän sitä aina tutustuu uusiin kavereihin, mutta en halunnut ns. jäädä jälkeen tai pudota porukoista.

En voi tietää ajattelisinko edelleen noin, jos samat piirit jatkuisi pyörimistään ja olisin yksittäistapaus, joka siitä irroitautuisi. Todennäköisesti. Oon kuitenkin oivaltanut asioita. Ehkä tää lukion päättyminen on ollut otollinen ajankohta tavallaan uuden sivun avaamiselle kera aikuistuneemman mielen. Mutta niin, siihen mitä olen oivaltanut...

Piirit vaihtuu. Kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä. Oon kuitenkin tajunnut, että oon elänyt mun jokaisen aikaisemman "siirtymäkohdan" siinä uskossa, ettei melkein mikään tulisi muuttumaan. Kuvittelin, että ala-aste kaverit olisivat kavereita vielä yläasteella. Vaan suurin osapa karsiutui pois. Kuvittelin, että yläaste kaverit olisivat kavereita vielä lukiossa. Vain pieni osa jäi. Mä en voi enää kuvitella, että kaikki mun lukiokaverit säilyisi mun elämässä - etenkään kun välimatkaa tulee olemaan näinkin paljon.

On toisaalta ollut aika helpottavaa tajuta se. Mä en voi pitää ikuisesti kiinni jokaisesta ihmisestä, jotka mun ympärillä ovat. Oon oppinut ajattelemaan, että jos se tuottaa liikaa tuskaa tai on liian kovan vaivan takana, niin annetaan sen olla. Sitä paitsi jokaisen suhteen säilyminenhän on kahden ihmisen vastuulla. En tarkoita, etteikö kuulumisia voisi vaihtaa tilaisuuden tullessa. Mutta se nyt on kai aika itsestäänselvää, että kun kaksi ihmistä pyörii ihan eri piireissä, niin kuulumisia ja juttuja ei tule enää vaihdettua niin tiiviisti. Siis - miksi tehdä siitä kipeää, että ihmiset sun ympärillä vaihtuu? Mutta kyllä ne hyvät ystävät säilyy. Ja jos ei, niin sitten sen oli tarkoitettu olevan niin. 

Kyllähän mä silti jännitän täysin uuteen "piiriin" siirtymistä ja sitä, saanko kavereita. Tai siis - kukapa ei? Oon kuitenkin tehnyt jo vähän "ennakkotyötä" asian helpottamiseksi. Oon lähettänyt sähköpostiviestiä mun lähialueen au paireille ja yksi niistä teki meille yhteisen facebookryhmän. Sain myös tietää, että yksi niistä tytöistä asuu melkein mun naapurissa. Hauskaa! Sen lisäksi oon ollut yhteydessä pariin muuhun suomalaiseen, joidenka tiedän asuvan lähistöllä. :-)

Tän postauksen ei ollut tarkoitus kuulostaa siltä, että olisin feidaamassa kaikki mun kaverit Suomessa. Ei todellakaan. Olisi ihanaa, jos saisin pitää kaikki kaverit mun elämässä. Osaan kuitenkin varautua siihen, että jos elämät lähtevät eri teille, niin asia on vaan hyväksyttävä.

Pyydän muuten jälleen kerran anteeksi ulkoasun muutosta. Olen vähän tällainen tuuliviiri ja en ole vielä päättänyt, miltä haluan tämän blogin näyttävän.

Matkajärjestelyitä

Jos ajattelen sitä hetkeä, kun alkuhuuma perheen löytymisen jälkeen oli laskenut, niin kaikki asiat mitä piti hoitaa oli vaan sekamelskaa enkä tiennyt yhtään mistä aloittaa. Olin koko ajan myös ajatellut, etten hoida mitään kirjallisia asioita ennen kuin on täysin varmaa, että oon todellakin lähdössä. Toivon siis, että tästä postauksesta olisi hyötyä jollekin, joka on vasta alkumetreillä ulkomaille lähdön kanssa. Lähtö pyörii koko ajan mun mielessä, joten aloitin listaamaan asioita aina kun tuli "ainii, mun pitää hoitaa vielä sekin juttu..."- ajatus.

Asioita, jotka luultavasti jokaisen ulkomaille muuttavan pitää hoitaa:

- Hanki lentolippu. Nykyään on tosi helppoa ja nopeeta hankkia sellanen netin kautta. Kannattaa kuitenkin olla tarkkana halpalentoyhtiöiden kanssa, koska niissä ei välttämättä lentolipun hintaan kuulu, että saa laittaa matkalaukkuja ruumaan (vaan niistä saatetaan alkaa myöhemmin velottaa aika hurjiakin hintoja.) Ostin mun lentolipun SASin kautta ja SAS plussalla saan viedä mukanani 2x23kg matkalaukun ja 8kg käsimatkatavaran. Olisin mieluummin vieny yhden tosi ison matkalaukun, mutta en uskalla ottaa riskiä, että se painaisi yli 23kg.

- Hanki vakuutus. Omani ostin sellaiselta (ilmeisesti) saksalaiselta vakuutusyhtiöltä, kuin Dr. Walter. Senkin hankkiminen oli helppoo ja nopeeta netin kautta. Siitä maksetaan 30e/kk ja lasku tulee siis Suomeen äidille... heh. Järjestön puolesta tuota vakuutusyhtiötä kehuttiin, koska se sisältää sairas-, matkustusvakuutukset ja sisältää oikeusturva- ja vastuuvakuutuksen. (Ei sillä, että niistä sen enempää ymmärtäisin.) Vakuutustiedoissa muuten kyseltiin lähtöpäivää, joten lentolippu kannattaa hankkia ihan ensimmäiseksi.

- Edellisen lisäksi kannattaa hankkia eurooppalainen sairaanhoitokotti (jonka saa ilmaiseksi KELAsta, netistä tilaamalla). Sillä olet oikeutettu saamaan terveyshuoltoa julkisissa terveyskeskuksissa samalla hinnalla, kuin maan asukkaat. Tää tosin taitaa koskea vain EU maita ja Sveitsiä.

- Ilmoita muutostasi KELAan ja maistraattiin. Tämäkin onnistuu nopeasti netin kautta. Periaatteessa kai maistraattiin ilmoittaminen vaan riittää, mutta KELAlle pitää ilmoittaa, jotta saa päätöksen siitä kuuluuko enää Suomen sosiaaliturvan piiriin.

- Selvitä puhelinliittymäasiat. Mä saan järjestön puolesta sim-kortin ja ilmeisesti järjestö myös osallistuu jotenkin puhelinlaskuihin. Tää helpottaa ihan suunnattamasti, mutta mun pitää vielä vähän selvitellä saanko nettiyhteyttä siihen puhelimeen ollenkaan. Sitten mun pitää vielä selvittää mitä mun puhelinliittymälle Suomessa tapahtuu.

- Tässä vaiheessa on ehkä hyvä mainita vielä, että onhan passi voimassa? Passista ja muista tärkeistä papereista (lentolippu, vakuutukset jne.) kannattaa myös tulostaa kopiot.

- Raha-asiat kannattaa miettiä tarkkaan. Kannattaa vaihtaa valmiiksi rahaa, jos tarvitsee. Ei kuitenkaan kannata kantaa kaikkia käteisvaroja yhdessä paikassa, siltä varalta että taskuvaras pääsee yllättämään. Mä aion myös avata Englannissa pankkitilin erikseen.

Mitä muuta oon hoitanut (todennäkösesti useat näistäkin koskee melko monia):

- Tuliaiset. Etenkin, jos lähtee vaihto-oppilaaksi tai au pairiksi, ja sen myötä tulee osalliseksi toista perhettä, on ihan kohteliasta viedä mukanaan "pala omaa kulttuuria". Aika perinteistä suomalaiselta on viedä ruisleipää (itsekin aion), sen lisäksi vien varmaan jonkun suomalaisen levyn (Robin saattais toimii), ja sitten vielä tuon ylhäällä kuvassakin näkyvän muumikirjan. Löysin sen Ruotsin laivalta ja paitsi että se on muumia (suomisuomi) myös tarina kuvaa hyvin Suomen talvea. :-) Tuliaisten lisäksi hankin jo synttärilahjankin yhdelle lapsista, jonka synttäribileet on viikko mun saapumisen jälkeen.

- Kalenteri. Ei oo ehkä niin "must", mutta toi kansi oli ihana ja tykkään muutenkin kun asiat on organisoituja. Ja oishan se vähän noloa unohtaa esimerkiksi joku asia, jonka on luvannut hoitaa.

- Ilmottaudu(in) lähtijävalmennukseen.

- Näiden lisäksi aion vielä myydä auton (kivaa matkarahaa+turha siitä on maksaa täällä Suomessa seisomassa.) Soittaa hammaslääkäriin (toivottavasti saan vielä ajan, lähtöön 24 päivää). Sekä ilmoittaa kunnalle, etten vuoteen pysty tekemään päiväkodeissa sijaisuuskeikkoja.

- Aion selvittää vasta Englannissa kieli- ja tanssikouluun osallistumiset. Mun hostäiti on laittanut jo molemmista paikoista linkit, mutta ajattelin että hoidan niitä asioita sitten vasta paikan päällä.

- Näiden lisäksi oon tehnyt muitakin hankintoja (esimerkiksi juuri tänään ostin iPadin, en tosin onneksi hetken mielijohteesta). Ostin myös sadeasun. MUST Englannissa. Ja oon miettiny jo paljon, mitä kaikkea aion ottaa mukaan.

Pääsispä jo pakkaamaan. Paitsi matkalaukkua en oo vielä hankkinut.

Englanniksi puhumisesta

Musta tuntuu, että moni suomalainen on aika pidättyväinen tilanteissa, joissa pitäis käyttää englantia. (Nimim. Minä. Tai no - Emma pari kuukautta sitten.) Riippuu varmasti opettajasta, mutta mun englanninopinnoissa on panostettu kielioppiin ja sanastoon, ja itse puheharjoitukset ovat jääneet vähän vähemmälle. Voi toki olla, että oon saanut tän käsityksen vaan mun lähipiirin perusteella. Olennaisesti myös itsevarmuus vaikuttaa aikalailla siihen, miten uskaltaa avata suunsa.

Muistan tosi monta tilannetta, joissa harmittelin etten ollut sanonut mitään, vaan, koska olisi pitänyt puhua englanniksi. Oon kuitenkin ajatellut, että mun kirjoitusenglanti on ihan hyvää, mutta kun pitää avata suunsa niin yhtäkkiä en osaakaan mitään lauserakenteita, kaikki sanat hävii päästä, ääntämisestä puhumattakaan. Otin ehkä niin paljon paineita siitä puhumisesta, että menin ihan puihin - toisin kuin kirjoittaessa.

Onneksi mun on pitänyt käyttää englantia nyt kesällä skype-keskusteluissa ja Lontoon agencyn kanssa puhuttaessa. Useampi sähköpostiviestikin on tullut vaihdettua englanniksi ja niissä kun pyörii samat teemat ja melko samat sanastot, niin ne ovat ehkä helpottaneet puhelukeskusteluidenkin ymmärtämistä. No - kuitenkin, ensimmäinen skype keskustelu oli jäätävä. Vaikka mun olis tehnyt mieli sanoa jotain, niin en vaan löytänyt keinoa sanoa sitä. Tokasta keskustelusta jäi jo paljon parempi fiilis, olin saanut sanottua enemmän - en ehkä niin hyvällä menestyksellä kuin sähköpostissa olisin sanonut, mutta tulin kuitenkin ymmärretyksi. Jokaisen keskustelun jälkeen mun itsevarmuus aina vaan nousi enemmän ja sain aina vaan enemmän sanotuksi. Aloin vain sanomaan asioita, vaikka olisi ollut helpompaa olla hiljaa.

Yhden perheen kanssa juttelin skypessä yhteensä melkein kaksi tuntia, sekä asiaa että niitä näitä - puhuttiin mm. vieraiden kielten puhumisesta. Perheen äiti kertoi, että hän oli opiskellut ranskaa. Kun hän oli ollut matkalla Ranskassa ja rohkaistunut sanomaan jotain ranskaksi, niin häntä oli heti korjattu - "sanoit ton väärin"..."and then your confidence goes down." Hän painotti, että tärkeintä on tulla ymmärretyksi ja kieli kehittyy kyllä itsestään, kun kuulet sitä ympärilläsi.

En oo opiskellutopiskellut englantia ollenkaan ensimmäisen skypekeskustelun ja nykyhetken välissä. Puhun kuitenkin mielestäni jo nyt paljon paremmin englantia. Melkeinpä samalla tavalla kun kirjoitan. Oon saanut itsevarmuutta puhumiseen ja tiedän, että mua ymmärretään. En ota siitä paineita. Oon myös oppinut hyväksymään, että jos en löydä jotain sanaa (vaikka usein tarkastelenkin sanoja sanakirjasta) niin löydän kyllä toisen keinon sanoa asian.

Nykyään, kun ajattelen asioita, saatan ajatella samalla, että miten kertoisin tän mun erikieliselle tutulle. Ehkä jotenkin alitajuntaisesti kehitän koko ajan mun englantia, koska tiiän että kohta käytän sitä koko ajan. Oikeestaan tuntuu aika kivalta haastaa itseään koko ajan kehittymään. Vähän niinkuin harrastuksissa - niin tiedän olevani kohta parempi.

Miten te muut koette englanniksi puhumisen? :-)

Asiasta kukkaruukkuun - perfektionisti, kun olen, yritin keskittää edellisen postauksen tekstin kuten tämäkin on. Se kuitenkin hyppäsi ensimmäiseksi. Ärsyttää suunnattomasti. 
 

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla