Oon tuskaillu mun uusimman blogipostauksen luonnoksen kanssa nyt useamman päivän ajan, koska tuntuu, etten osaa tiivistää kaikkea sitä mitä on tapahtunut. En mä nyt hurjasti aktiivisempi ole ollut menemisieni kanssa, mutta henkistä liikettä on tapahtunut senkin edestä.
Äsken olin juoksemassa Richmond Parkissa ja meni ihan hyvin, kunnes energiat totaalisesti loppui. 1) Armo. Oon opinnut olemaan armollisempi itselleni ja kolikon kääntöpuolena se on saanut mut puskemaan kovempaa eteenpäin. Oon vähän semmonen kaikki tai ei mitään- tyyppinen ihminen. Esimerkkinä tämä juokseminen: en ole ikinä ollut mikään juoksuihminen, mutta siitä on nyt tullut mulle aikamoinen henkireikä ja oma juttu. Poimin jostain vanhasta fit-lehdestä sellaisen 10 viikon juoksuohjelman (jonka oikeestaan alotin jo kerran kesällä) ja täällä oon jatkanut sitä viikosta 4 tms. eteenpäin. Yhtenä päivänä lenkillä en jaksanut juosta ohjelman mukasesti ja vanhan Emman ajatukset puski jo läpi: "Noniin, ei tästä nyt tuu mitään. Ehkä mä voisin yrittää enemmän sen joogan kanssa tai..." Seuraavalla kerralla päätin kuitenkin lähteä vielä yrittämään ja onnekseni jaksoin juosta täysin ohjelman mukaisesti. Siitä lähtien oon aina ajatellut, että pääasia on ulos lähteminen, jos en jaksa juosta, niin sitten en. Samalla tavalla kävi tänään: juoksin kauas pois, ja jouduin kävelemään takas. Mutta hei - mitä sitten? 2) Muuttuminen. Oon tuskaillut myös sen kanssa "etten ole oma itseni" tai enemmänkin sama ihminen kuin ennen. Ehkä siinä harmitti se, etten ollut yhtä onnellinen. Tietenkin itsestä löytyy uusia puolia, kun heittäytyy johonkin aivan tuntemattomaan ja herää aivan eri maailmaan joka aamu. Pitkään ajattelin, että täytyy jaksaa vaan tän verran enää, kyllä lopussa kiitos seisoo. Mutta nyt mua kiinnostaa enemmän kätellä itseäni ja tutustua uuteen minään. Näin jossain mielikuvissa itseni vetenä, joka kulkee pitkänkin matkan päähän ja ajautuu joskus ehkä takaisin rantaan - kyytiin on todennäkösesti tarttunut kaikenlaista (värikin on saattanut muuttua), mutta perusolemus pysyy samana.
Mulle on myös nyt selkinnyt, mitä haluan opiskella ensi vuonna. On pakko käyttää tätä kliseistä lausetta, koska en tiedä mikä muu kuvaisi paremmin: vastaus löytyy kun sitä vähiten etsit (vai odotat?) Yhtenä päivänä mä vaan tajusin, mitä haluan tehdä. Eli lukea kasvatustieteitä. Siinä on kyllä yksi juttu. Mun oli tarkoitus olla täällä toukokuuhun asti, mutta näillä näkymin palaan Suomeen jo helmikuussa, koska valmennuskurssi järjestetään huhtikuussa ja helmikuussa tuun katsomaan siskoni wanhoja joka tapauksessa. Palaaminen silloin tuntuu nyt aika hyvältä ja oikealta vaihtoehdolta, mutta haluan nähdä mitä fiiliksiä Suomessa käyminen neljän viikon kuluttua mussa herättää.
Rakkautta ja haleja kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti