Jälkiviisas ilmoittautuu

Onpa hassua olla taas täällä blogin puolella. Edellisestä postauksesta vierähti neljä kuukautta ihan hups vaan - ja vieläkin tuntuu, jos vaikka ajattelen ensi syksyä, että se on jossain yli puolen vuoden päässä. Mutta kesäkuutahan me elellään jo ja paljon on ehtinyt tapahtua - niin paljon enemmän kuin Lontoossa puolen vuoden aikana. En pysty kirjoittamaan postausta siitä, että kannattaisiko sinun lähteä au pairiksi. Osaan ainoastaan kertoa nyt vähän etäisyyttä asioista ottaneena viisaammin omasta kokemuksestani ja ehkä sitä kautta voit miettiä, miten tehdä mahdollisesta omasta au pair kokemuksestasi parempi. Kannattaa kuitenkin huomioida, että eri ihmiset kokevat asiat aina hyvin eri tavoin, eikä minun versioni tapahtumista ja au pairuudesta ylipäänsä ole ainut totuus.

Mulla oli lähtiessä ehkä vähän liian ruusuinen kuva siitä, millaista aupparina oleminen tulisi olemaan: idyllistä perhe-elämää, yhteisöllisyyttä, paljon ihmisten tapaamisia (jotka olisivat kiinnostuneita susta), tapahtumia, menoja. Todellisuudessa perheet, jotka tarvitsevat au pairia, ovat yleensä todella kiireisiä tai heillä on muuten vain voimat loppu, eikä heiltä löydy yhtään enempää energiaa näyttää kaupunkia/tehdä juttuja au pairin kanssa. He yksinkertaisesti tarvitsevat lisää apua taloon. Toki tässäkin löytyy poikkeuksia, mutta yleensä näin. Ja taas - riippuu hyvin paljon ihmisestä miten tällaisen toiminnan kokee. Mä koin sen niin, että elin vierasta arkea, jota en missään vaiheessa tuntenut kovin omakseni. Eikä elämä lasten kanssa voi muutenkaan olla niin paljoa menemistä; lapset tarvitsevat rutiineja. Miten olisin voinut kääntää tämän sitten voimavarakseni? Olen ajatellut jälkeenpäin, että minun ja au pairien yleensä kannattaa ottaa heti alusta alkaen aktiivinen rooli sekä perheessä että omien juttujen kanssa. Kannattaa kuitenkin muistaa olla sensitiivinen perheen tapojen kanssa, mutta uskaltaa myös rohkeasti puhua omista odotuksistaan. Vaikeeta, tiedän... Ja niistä omista jutuista - mä ajattelin juuri Lontooseen muutettuani, etten halua kokea kaikkea heti "ettei kaikki oo sit heti nähty." No, lopussa tajusin, etten kerkeä näkemään kaikkea mitä haluaisin. Jos olisin alussa vaan rohkeasti mennyt ja kokenut juttuja, niin niiden kokemusten kautta olisi voinut aueta enemmän ovia. Ymmärrettävää on kuitenkin myös, ettei resursseja "kaiken kokemiselle" ole - tärkeimpinä mainitakseni raha, aika ja jaksaminen. Eikä museoissa ja kahviloissakaan käynti ole enää niin hienoa, jos sitä pitäisi tehdä täysipäiväisesti.

Sitten ihmisten tapaamisesta... Mulla kaikki energia meni siihen, että jaksoin nousta aamulla töihin ja olla edes jollakin tavalla pirteä, vaikka todellisuudessa perheen ja ystävien luolta pois oleminen (ja tämän lisäksi vielä kulttuurishokki) oli tehnyt mut todella masentuneeksi ja väsyneeksi. Eikä tukea hostperheeltäkään tähän kauheasti löytynyt. Pystyin ehkä näkemään jonkin verran ihmisiä, mutta en todellakaan koe olleeni oma itseni. En pystynyt antamaan kaikkea itsestäni ja tätä kautta en voinut saada kaikkea iloa irti au pair kokemuksestani. On helppo jälkeenpäin sanoa, että olisit vain mennyt ja ollut rohkeampi ja ollut iloisempi ja niin edelleen ja niin edelleen. Mutta mä ihan oikeasti annoin kaiken mihin mä pystyin siellä ollessani. En osaa sanoa, miten olisin voinut välttyä tuolta tunteelta. Ainakin opin itsestäni sen, että tarvitsen läheisiä ihmissuhteita elämääni - ilman niitä en pysty elämään täysillä. Mua harmittaa vähän se, etten pystynyt antamaan mun hostlapsille parasta itsestäni, kun ajatukset olivat usein jossain aivan muualla. Jos olet lähdössä au pairiksi, niin kannattaa ottaa todella tosissaan perheen valitseminen eikä vain tyytyä ensimmäiseen vaihtoehtoon. Jos perheen arvomaailmat poikkeavat yhtään omistasi, niin pahimmassa tapauksessa et saa tarvitsemaasi henkistä tukea. Au pair asuu isäntäperheen luona ja jos et pysty olemaan kotonasi kuin kotonasi, niin kokemuksesta voi tulla todella rankka.
Mainitsin alussa, että tässä on nyt tapahtunut todella paljon enemmän kuin Lontoossa puolen vuoden aikana. Yksi niistä asioista, jotka vaikuttivat mun kokemukseni vaikeuteen oli tavoitteiden puuttuminen. Tai mulla oli vain yksi päämäärä - päästä kotiin. En tiedä teinkö kokemuksestani itse vaikean sillä, etten halunnut kiintyä mihinkään, mikä pitäisi pian jättää taakse vai onko au pairin todella vaikea löytää mitään kiinnittymispaikkaa. Ehkä vähän molempia. Ei ole koulua, ei harrastuksia ellei niiden pariin itse aktiivisesti yritä pyrkiä, eikä mitään muutakaan päämäärää, koska kaikki loppuu kuitenkin niin nopeasti ja töissä on niin kiinni. Jokainen päivä tuntui vain samanlaiselta selviytymistaistelulta, vaikka täytyy myötää, että ulos lähteminen kavereiden kanssa sai usein unohtamaan pahan olon. Mun tanssiopiston vanhaa kevätnäytösteemaa lainaten, olen aika "jalat maassa, pää pilvissä" - tyyppi: osaan ottaa tosiasiat aika hyvin huomioon enkä masennu pienistä, mutta odotan elämältä tosi paljon ja olen ihan älytön unelmoija. Tulevaisuuden mahdollisuudet tuntui olevan todella kaukana ja tavoittamattomissa Lontoossa ollessa, koska koin eteneväni vain täällä Suomen maalla, täällä kun haluan tulevaisuudessa kuitenkin asua. Au pairiksi lähteminen oli myös aika radikaali kontrasti verrattuna mun elämään vuosi takaperin. Olin koko ajan menossa: esityksiä, ihmisten tapaamisia, proggiksia, koulua... Yhtäkkiä ei ollut mitään muuta kuin vieras kaupunki ja vieraat ihmiset ja sitten piti vain selviytyä.
Vaikka oon keskittynyt tässä postauksessa kertomaan paljon niistä aupairuuden varjopuolista, niin tottakai kaikessa on jotain hyvää. Oon tavannut Lontoossa paljon ihania ihmisiä ja todennut ihmisten hyvyyden, kun esimerkiksi jäin vaille perhettä vieraassa maassa. Kieli on kehittynyt (tosin nopeasti se on taas mennyt ruosteeseen, kun sitä ei ole käyttänyt heh...)  Lontoossa on paljon mahdollisuuksia, jos vain olet itse aktiivinen: mulla on paljon lämpimiä muistoja Lontoo seikkailuista kavereiden kanssa ja on ihan mieletöntä katsoa jotain kuvia, että "wau mä oon ihan oikeasti ollut tuolla ja kokenut tuon kaiken." Ja tärkeimpänä oon oppinut todella paljon itsestäni, mun maailmankuvani on avartunut ja oon oppinut arvostamaan tosi paljon Suomea. En siis halua sanoa kenellekään, että au pairina oleminen on kauheaa, älkää lähtekö. Ottakaa kuitenkin huomioon nämä kertomani asiat ja olkaa: 

1. aktiivisia ja rohkeita
2. omia itsejännä ja puhukaa rohkeasti ja rehellisesti omista odotuksistanne
3. sensitiivisiä, myös omille tunteillenne. On ihan ok tulla takaisin kotiin tai vaihtaa perhettä<3 elät elämääsi vain itseäsi varten: ei ole järkeä käyttää sitä murehtimiseen

Kaiken järjen vastaisesti olen pohtinut, että josko sitä lähtisi au pairiksi vielä uudestaan. Saisin hyvän maun suuhun tästä koko au pair hommasta. Muutaman asian tekisin kuitenkin toisin: lähtisin vain, jos löytäisin perheen joka tuntuu ymmärtävän minua ja minä heidän arvomaailmaansa. Valitsisin myös kohteeksi jonkun pienemmän paikan (Lontoossa kukaan ei huomaa yhtä suomalaista uutta tyttöä) ja myös kulttuuriltaan erilaisemman paikan - Englanti tuntui vähän siltä, kuin olisi kotona, mutta kuitenkin kaukana kaikista rakkaista. Noh, aina saa unelmoida ja ehkä olen tämän ensimmäisen kokemuksen jälkeen vähän viisaampi sen suhteen, että miten toimia ja viihtyä. Kaikki on vähän auki ja mahdollisuuksia on paljon... Elämä on ihanaa just nyt.